Etnisten suhteiden foorumi: Kotoutumisesta ja uskonnollisista yhteisöistä

Tämän päivän vietin Paasitornissa Etnisten suhteiden foorumissa, jonka tämänvuotinen aihe liippasi läheltä työtäni. Olin oikeastaan yllättynyt nähdessäni ohjelman, jossa todellakin uskonto ja uskonnolliset yhteisöt olivat läsnä lähes jokaisessa puheenvuorossa. Usein kotouttamiskeskustelusta (jota en tosin kovin tarkasti seuraa) puuttuu uskonnon näkökulma ja keskitytään kulttuurieroihin. Oman uskonnon opetusta on jopa syytetty kotouttamisen vastaiseksi eristäväksi koulutuspolitiikaksi. Toisaalta on myös niin, kuten Tuomas Martikainen omassa esityksessään tänään toi esiin, että Suomeen muuttavista maahanmuuttajista noin puolet on kristittyjä, ja lukumääräisesti suurin ryhmä heistä liittyy luterilaiseen kirkkoon. Islam-keskeinen maahanmuutto-ongelmien vatvominen ei siis tee oikeutta maahanmuuton koko kuvalle.

Olen aiemmin tässä blogissa pohtinut, olenko kukkahattutäti vai kuplassa eli suhtaudunko "ylisuvaitsevaisesti" kulttuurieroihin vai olenko vain liian erkaantunut todellisuudesta huomatakseni ongelmia. No, etnisten suhteiden neuvottelukunnan järjestämä seminaari oli varmaan kukkahattutätien kokoontumisajot, tosin paikalla oli myös myös sitä etnistä kirjoa. Yhteistyölle uskonnollisten yhteisöjen kanssa nyökyteltiin, oman uskonnon opetusta kannatettiin ja vähemmistöuskontojen vähimmäisryhmäkoon suurentamiselle muristiin. Saatiin kuulla, että Opetushallitus valmistelee syksyksi uudistetut ohjeet koulujen uskonnollisia tilaisuuksia varten, ja näissä ohjeissa tullaan korostamaan velvollisuutta muistaa myös vähemmistöuskontojen juhlia (ehkä myös uskonnottomia katsomuksia?). Tätäkin tervehdittiin myönteisesti. Esiteltiin positiivisia esimerkkejä siitä, kuinka alun perin uskonnollisten yhteisöjen rakennushankkeita kohtaan negatiivisesti suhtautuneita paikallisyhteisöjä oli saatu muuttamaan mielensä. Toisaalta välillä kuultiin myös kriittisiä puheenvuoroja ja vastaan väittämistä. Media ei anna tarpeeksi tilaa maahanmuuttajille, ja kouluissa ollaan rasisteja ja aliarvioidaan maahanmuuttajanuoria.

Foorumin yhteydessä julkistettiin ensimmäistä kertaa julkistettava Vuoden asenteellisin mediateko -palkinto, jonka sai Ylen radio-ohjelma Ali ja Husu. Juontajat pitivät foorumillekin pienen show'n, jossa he muistuttivat, etteivät he tee ohjelmaa tätä yleisöä varten, vaan niitä, jotka eivät vielä ole saaneet maahanmuutosta muuta kuin stereotyyppisen käsityksen. Vaikken itse ole mikään säännöllinen kuuntelija, en voi muuta kuin yhtyä palkinnon perusteluihin siitä, kuinka tärkeää on, että maahanmuutosta puhutaan huumorilla, esitellen kontrasteja maahanmuuttajien sisällä (usein käsittääkseni esimerkkeinä Ali ja Husu itse) ja keskittymättä pelkkiin eroihin ja ongelmiin. Joten, jos et ollut tänään paikalla Etnisten suhteiden foorumissa otsikolla Uskomatonta! Mutta totta!, kuuntele vaikka Alin ja Husun ohjelma Ylen Areenasta.

Toimintaa ja tutkimusta

Opettajantyön ja tutkimuksen yhteensovittaminen on  toistaiseksi, ennen kevään arvostelurytinää vielä sujunut. Sain tehtyä arvioijan vaatimat muutokset islamin opetusta ja tunnustuksellisuutta käsittelevään artikkeliini, jonka pitäisi ilmestyä British Journal of Religious Educationissa. Se edellytti hieman kirjallisuuteen perehtymistä, tai oikeastaan luin vain yhden kirjan, joka avasikin aika paljon eurooppalaisten musliminuorten parissa tehtyä tutkimusta. Mieli on hyvä siitä, että artikkelista tuli mielestäni paljon parempi kuin aikaisemmin (nyt se piti tosin vielä kerran lähettää kielentarkastukseen). Toisaalta projektien päällekkäisyys on ongelma, sillä nykyiselle projektille olisi ollut hyväksi, jos olisin voinut käyttää aikaani metodologian ja taustan vahvistamiseen toimintatutkimuksessa ja katsomusten välisessä dialogissa.

Hankkeemme Katsomusdialogin portaat on edistynyt aikataulussa, vaikka suunnittelu on kyllä hitaampaa kuin luulisi. Arkityössä jos pitää suunnitella kaksoistunniksi vaikka Fronter-kokonaisuus jostain tietystä aiheesta, kaksi tuntiakin on ruhtinaallisesti. Kun kyseessä on aivan uusi aihepiiri, jota ei ole sellaisenaan koskaan opettanut, kun pitää samalla tehdä yhteistyötä ja kun sekä mahdollisuuksia että vaatimuksia on monia, suunnittelu eteenee toisella tavalla. Ei voikaan laittaa käsiä saveen ja alkaa muotoilla, vaan enemmänkin sivellään uusia kerroksia, joiden kautta pikku hiljaa lopputulos alkaa hahmottua. Edelleen on osittain arvoitus, mitä kaikkea projektissamme loppujen lopuksi tapahtuu ensi syksynä. Luottamukseni on kuitenkin luja, että se, mitä tapahtuu, ei ole hallitsematonta hapuilua.

Itselläni on työn alla kysely, joka toteutetaan ainakin osittain kaksi kertaa: ennen dialogitunteja ja niiden jälkeen. Ideoimme sitä toki työryhmässä, mutta lopullinen toteutus on minun harrastuneisuuteni varassa. Kyselyn tarkoitus on saada dialogitunteja varten tietoa oppilaiden tasosta ja samalla syventää meidän opettajien ymmärrystä oppilaiden uskontojen kohtaamista koskevista käsityksistä. Haaveilen, että lopullisessa opetusmateriaalissa säilyisi tämä tutkivan opettajuuden ihanne, että dialogikokonaisuutta toteuttava opettajaa ohjattaisiin selvittämään oppilaidensa käsityksiä ja kiinnostuksen kohteita kokonaisuuden eri vaiheissa. Jos kyselystä saadaan hyvää materiaalia, siitä voisi dialogia koskevan teorian avulla kirjoittaa tieteellisen artikkelin.

Siis jos. Nyt onkin aikamoiset paineet tehdä hyvä kysely. Olisi aikamoinen etu, jos tähän hankkeeseen olisi voinut valmistautua pari vuotta työn ohella lueskellen muita vastaavia tutkimuksia ja etsiskellen sopivaa metodologiaa. Viime kesänä löysin erinomaisen metodin ihan toiselle tutkimushankkeelle, jolle en kuitenkaan saanut rahoitusta. Sitten tuli vastaan tämä toinen hanke, johon olisi ollut tyhmää olla tarttumatta, koska se tarjosi tilaisuuden tutkia omaa työtään ja suunnitella liikkeitä edes joitakin päiviä vapaana koulutyöstä. Nyt kuitenkin tehdään se, mitä voidaan. Tarkoitus on aktivoida oppilaiden ajattelua kuvilla ja eläytymistehtävillä. Ehkä siinä tulemme tehneeksi jotain innovaativistakin.

Pätevyysvaatimuksien pätevyydestä

Jo yli kolme viikkoa sitten osallistuin katsomusaineiden tutkimuksen miniseminaariin, jossa käsiteltiin erityisesti tätä kohuttua Kulosaaren mallia ja sitä koskevaa tutkimushanketta. Mietin jonkin aikaa, mitä kirjoittaisin tilaisuudesta, ja sitten tuli tuo suvivirsikohu, joka pani ajatukset liikkeelle ja tuotti pari tekstiä. Yhdestä asiasta haluaisin kuitenkin nyt vähän jakaa ajatuksia.

Tilaisuudessa ensimmäinen puhuja oli Kulosaaren koulun rehtori. Hän avasi korostamalla, etteiTole katsomusaineiden opetuksen asiantuntija, mutta siirtyi pian listaamaan asioita, jotka tekevät erillisestä oman uskonnon opetuksesta ongelmallista. Näkökulman oli tietenkin tarkoitus olla koulun johdon näkökulma, mutta eihän siitä pedagogiikkaa voi rajata ulkopuolelle. Yksi ongelmista oli pätevän opettajan puute.

Kun kokeilua toteuttaneet uskonnonopettajat olivat vielä esitelleet toimintatapojaan, keskustelu vilkastui. Yleisössä ollut islamin opettaja, itse muslimi, kyseenalaisti ei-muslimin antaman opetuksen pätevyysperusteella. Kulosaaressahan on siitä poikkeuksellinen tilanne, että uskonnonopettajia on kaksi ja heistä toisella on opintoja islamista Helsingin yliopistosta. Tämä ei kuitenkaan kommentoijan mielestä ollut riittävää, sillä islamin opettajalle voi tulla vastaan mitä erikoisimpia kysymyksiä, joihin vastatakseen on tunnettava islamilaista perintöä laajemmin kuin perustiedot. Perinteeseen kasvanut taas on elämänsä aikana oppinut keskeiset kertomukset ja on voinut opinnoissaan täydentää tietojaan. Kyseenalaistus hieman kärjisti tunnelmaa, ja koulun rehtori päätyi vielä kerran korostamaan pätevien islamin opettajien puutetta.

Puhe pätevistä ja epäpätevistä opettajista tuntuu aina loukkaavan niitä, jotka eivät täytä kelpoisuusehtoja. Jokainen tietää jonkun pätevyysvaatimukset täyttävän opettajan, joka soveltuu ammattiin niin ja näin tai hoitaa töitään vasemmalla kädellä. Jokainen tietää myös jonkun gradua tai joitain muita opintoja vailla olevan opettajan, joka tekee työtään omistautuen ja kehittyen. Niiden esimerkkien valossa voi tuntua mielettömältä lajitella opettajat vuohiin ja lampaisiin jonkun muun kuin sen perusteella, miten he onnistuvat työssään. Samalla on selvää, että tutkintoja, opintokokonaisuuksia ja pätevyysvaatimuksia tarvitaan. Aika moni uskoo, että pystyy pelkillä sosiaalisilla taidoillan ja elämänkokemuksellaan täyttämään opettajalle asetetut vaatimukset mennen tullen, mutta kyllä opettajankoulutus tekee useimmista vieläkin parempia opettajia.

Itse teen työtä juuri niiden epäpätevien islamin opettajien kanssa. (Pyydän anteeksi ilmaisua, jonka tiedän kaikesta huolimatta satuttavan!) Joukossa on monenlaisia: joiltain puuttuu islamin opinnot, joiltain opettajan pedagogiset opinnot, joiltain ylempikorkeakoulututkinto tai useampia näistä. Jokakeväinen tehtäväni onkin päättää, miten avoimiksi laitettaviin tehtäviin valitaan kelpoisuusehtoja täyttämättömien joukosta ne parhaat ja potentiaalisimmat opettajat. Vuosien varrella hakijoiden määrä, koulutustaso ja suomen kielen taito on parantunut.

Opettajan ammattitaidossa on kaksi pääelementtiä: aineenhallinta ja pedagogiset taidot. Aineenopettajan kelpoisuusvaatimuksissa ne merkitsevät opetettavan aineen (vähintään) aineopintoja ja opettajan aineopintotasoisia pedagogisia opintoja. Katsoisin, että miniseminaarissa, johon osallistuin, törmäsivät aineenhallinnan ja pedagogisten taitojen korostus. Olen seurannut, kuinka opettajamme suorittavat pedagogisia opintoja. Useimmat ovat itse sanoneet katsovansa niiden myötä toisella tavalla työtään ja suhdettaan oppilaisiin. Suomessa suoritetut pedagogiset opinnot myös auttavat ymmärtämään koulumaailmaa ja tuntemaan muuta koulun toimintaa, josta kiertävät opettajat jäävät helposti ulkopuolelle. Kouluhallinnon näkökulmasta pedagogiset opinnot suorittanut opettaja, vaikka muuten keskeneräisin opinnoin, noudattaa usein koulumaailman normeja parhaiten. Täytyy muistaa, että opettajan toimintaa säätelevät lukuisat normit, joista suuri osa on kirjoittamattomia ja täsmentämättömiä.

On varmasti oppilaidenkin etu, että opettaja on pedagogisten opintojen puolesta pätevä. Sananen kuitenkin on sanottava myös aineenhallinnan puolesta. Nimenomaan tässä uskonnonopetusta koskevassa keskustelussa on vaarana, että se antaa siemeniä tulkintaan, että luterilainen tai kirkkoon kuulumaton opettaja antaa parempaa ja objektiivisempaa opetusta kuin uskonnolliseen vähemmistöön kuuluva opettaja.

Pätevä enemmistön uskonnon opettaja voi hyvässä tapauksessa antaa vähemmistöjenkin oppilaille pedagogisesti mielekästä opetusta ja olla helppo ja tuttu työntekijä koulun johdon näkökulmasta, mutta ilman muuta jotain näiltä vähemmistöjen oppilailta jää saamatta. Opiskeltuaan perusasiat ihminen on helposti siinä uskossa, että voi opettaa niitä toisille ja että muuta ei tarvita. Usein nämä asiat on kuitenkin opittu katsomalla niitä omien käsitysten läpi, ja tämä voi tuottaa esimerkiksi sanamuotoja, jotka olisivat vieraita uskonnon harjoittajalle itselleen. Ajattelutapojen erilaisuutta voi olla todella vaikea sisäistää. Toinen asia ovat sitten juuri oppilaiden väärinkäsitykset ja kotien moninaiset kulttuuritaustat, joiden viidakossa voi helposti eksyä - tosin näin uskoisin voivan käydä myös uskonnon jäsenelle. Joka tapauksessa laaja tietämys auttaa tukemaan myös nuorten kriittisyyttä ja itsenäistä ajattelua. Ajattelutaitoja on lähes mahdoton erottaa syvällisistä tai laajoista tiedoista. Mahdollinen ajattelutapa tietenkin on - ja tämä tuotiin myös miniseminaarissa esiin - ettei tällainen sivistäminen ole koululaitoksen tehtävä ja että vähemmistöille on tärkeämpää opettaa kohtaamista ja laajempia tietoja toisista uskonnoista.

Vielä kerran totean sen, että Kulosaaressa tilanne oli erilainen siinä, että toisella uskonnonopettajista oli perustietoja laajemmat opinnot islamista. Hänenkin etunsa olisi, jos keskustelussa tunnustettaisiin, että korostetaan joko pedagogista ja milloin aineenhallinnallista pätevyyttä. Näin keskustelussa jouduttaisiin myös perustelemaan tarkemmin kannanottoja.