Uskoa ja tunnustuksia

Tutkijankutkaa poteva opettaja kirjoitteli loppiaisviikolla Raamattu-kappaleita erääseen tekeillä olevaan uskonnon oppikirjaan. Oli oikeastaan hyvin mielekästä kirjoittaa lomalla jotain, joka ei kuitenkaan liittynyt tutkimukseen tai opiskeluun. Ehkä lomalla opetustyöstä olisi ollut päinvastoin.

Myöhemmin samana päivänä tuli olo, että olisin kokenut jotain hengellistä. Olinhan oikeastaan kirjoittanut uskontunnustustani.

No mutta tämähän on tabu! Eihän opettaja saa tuputtaa omaa uskontoaan! Eihän oppikirja saa tunnustaa väriä! Eihän uskonnonopetukseen kuulu hengellisyys!

Kyseessä on tosiaan niin arka asia, että epäröin tämän aihen käsittelemistä tässä julkisessa blogissa, jota kirjoitan omalla nimelläni. Asia ei kuitenkaan ole niin raflaava eikä ehkä kovin merkittäväkään, kiintoisa kuitenkin. Uskon, että tunteelle on aivan luonnollinen selitys, joka ei vaaranna oppimateriaalin puolueettomuutta millään tavalla.

Ensinnäkin oma uskonnollisuuteni edustaa luultavasti jonkinlaista valtavirtaa. Oppikirjan tehtävä on selittää, mistä kristittyjen uskomuksissa on kyse ja mihin ne nojaavat, osittain myös niiden historiallinen tausta. Vähintäänkin on ymmärrettävä tuo valtavirta, joskin monissa kohdissa on esiteltävä myös eriäviä näkemyksiä. Itselleni olen selvittänyt monet näistä asioista nuoruudessa, ja se on ollut myös hengellinen matka, kuten kenelle hyvänsä. Asioiden kirjoittaminen aktivoi varmaankin niitä muistoja alitajuisesti.

Mieleeni tulee myös kaksi muuta kirjoitusprosessia, jotka aktivoivat hetkittäin hengellisiä ajatuksia. Tein graduni englantilaisista puritaaneista ja väitöskirjani renqvistiläisestä herätyksestä. Muistelen, että molempien aikana jossain vaiheessa ajauduin pohtimaan omaa "sieluni tilaa". Kohtasin jotain hengellistä ja jouduin työstämään sitä. Joku voi pitää sitä epäammattimaisena, mutta minusta se on varsin luonnollista. Opinnäytteeseen asti nämä mietteet eivät päätyneet - vaikka toisilla metodeilla ja kysymyksenasetteluilla sekin olisi ehkä ollut perusteltua.

Toisaalta oppikirjan kirjoittaminen on eräänlaista vakuuttamista, tässä tapauksessa uskonnon jonkinlaisesta sisäisestä logiikasta tai eheydestä. Ei eheyttä ole tarvetta väkisin saada aikaan, ja mielestäni on hyvä, jos voi osoittaa joitain ristiriitojakin, mutta jonkinlainen kokonaiskuva on synnyttävä. Uskonnollisten ihmisten elämänkatsomuksen on levittävä esiin. Vakuuttaminen on aina jotenkin subjektiivista. Ei voi olla tyytyväinen lopputulokseen, jos se ei vakuuta itseä. Olen aikaisemminkin tässä blogissa kirjoittanut siitä, että mitä enemmän opettaja avaa perusteluja opettaakseen kriittistä ajattelua, sitä enemmän hän tulee esitelleeksi omia ajatuskulkujaan.

Kun näitä asioita miettii, ymmärtää, miksi murrosikäinen voi kokea neutraaleimmankin uskonnonopetuksen sitoutuneena, sitouttavana tai ainakin häiritseviä ajatuksia herättävänä.

Uuden vuoden ajatuksia

Uuden vuoden kunniaksi blogi on saanut uuden ulkoasun - vihdoinkin! Vuoden vaihteessa sitä myös miettii mennyttä ja tulevaa.

Suunnilleen puolet menneestä vuodesta kului opintovapaan merkeissä, samoin alkupuolisko tulevasta. Opintovapaa on ollut todella mukavaa aikaa. Innostavuus ja stressaavuus on ollut aika lailla tasapainossa. Loppuvuodesta tosin alkoi vähän kalvaa sosiaalisten kontaktien puute. Alkoi tuntua, että ehkä tämän vuoden jälkeen voisi taas olla ihan mukava palata töihin.

Lupaukseni tai toiveeni tulevalle vuodelle onkin se, että pyrkisin pitämään myös työmaalla palkitsevuuden ja paineet paremmin tasapainossa. Tutkijankutkalle luulisi nyt olevan joksikin aikaa helpotusta, kun tämän oointovuoden aikana kerättävästä materiaalista lienee kirjoitettavaa vielä useammaksi artikkeliksi. Välillä mietin, onko kyseessä oikeastaan kirjoittamisen kutka. Tämä blogi kyllä helpottaa, mutta ei yksinään riitä. Nyt on kuitenkin työn alla myös oppikirja. Aika näyttää, tyydyttääkö sen parissa työskentely luovan työn ja teoreettisen pohdinnan tarvetta. Oppimateriaalissahan pitäisi pystyä muuttamaan ideaalit käytännöksi, tai ainakin käytännön tueksi ja ohjaukseksi. Toisaalta pitäisi pystyä kirjoittamaan nuoria kiinnostavasti ja ennen kaikkea ymmärrettävästi. Huomaan, että se vaatii tieteellisen kirjoittamisen jälkeen vähän hakemista.

Joka tapauksessa toivotan kaikille lukijoille innostavien haasteiden täyttämää vuotta 2016!

Häiritsevää kirjallisuutta: koulun kehittäminen ja kulttuurierot

Joskus kirjallisuus kolahtaa, ja tarkoitan nyt tieteellistä tekstiä. Luonnollisesti se kolahtaa erityisesti silloin, kun on etsinyt vastausta johonkin kysymykseen tai jotain kehikkoa, josta tarkastella jotain asiaa. Minulle kävi näin viime viikolla.

Luin kirjasta Handbook of Socialization luvun, jonka sisältämän tiedon pitäisi olla paljon laajemmassa tiedossa ja käytössä. Luvun nimi oli "Do Roots and Wings Complement or Oppose One Another? The Socialization of Relatedness and Autonomy in Cultural Context" ja sen olivat kirjoittaneet Fred Rothbaum ja Gisela Trommsdorff vuonna 2006, siis jo lähes yhdeksän vuotta sitten.

Kirjoitus perustuu varsin laajasti käyttökelpoisena pidettyyn tapaan jaotella kulttuureita individualistisiin ja kollektiivisiin. Individualistisissa yhteiskunnissa tämän jaottelun mukaan ihmisten väliset suhteet ovat väljiä, eikä kenenkään odoteta pitävän huolta muista kuin itsestään ja lähimmästä perheestään. Kollektiivisissa yhteiskunnissa on paljon tiiviitä ryhmiä, joille yksilöt ovat uskollisia ja joilta ne saavat suojelua kaikissa elämän vaiheissa. Rothmann ja Trommsdorff tarkastelevat niiden välistä eroa, joka liittyy omaehtoisuuteen (autonomy) ja yhteisöllisyyteen (relatedness). Individualistiset (pääasiassa länsimaiset) yhteiskunnat korostavat omaehtoisuutta eli yksilön itsenäisyyttä ja valinnanvapautta. Ei-länsimaiset yhteiskunnat ovatkin yleensä kollektiivisia, ja niissä korostetaan yhteisöllisyyttä. 

Kulttuurierot näkyvät jo lapsuudessa. Rothbaum ja Trommsdorff kokoavat tutkimustuloksia, joiden mukaan individualististen kulttuurien lapset arvostavat itsenäisyyttä ja vapaaehtoisuutta enemmän ja vanhempien auktoriteettia ja velvollisuuksia vähemmän kuin kollektivististen kulttuurien lapset. Tämä heijastuu myös siihen, opitaanko paremmin, jos saadaan itse tehdä valintoja vai jos vanhemmat tai ystävät tekevät valinnat. Mielestäni se on hyvin kiinnostava havainto nykytilanteessa, jossa oppilaan valinnat ja kiinnostus ollaan nostamassa entistä vahvemmin opetuksen keskiöön, ainakin ihanteissa!

Ero näyttäisi syntyvän kasvatuksessa, ja täytyy sanoa että tässä vaiheessa tekstin lukeminen herätti aika vahvoja tunteita minussa kasvattajana. Länsimaalaisissa kulttuureissa lapsia rohkaistaan jo pienestä pitäen itsensä ilmaisemiseen, itsenäisiin valintoihin ja itsehallintaan. Isompina heidän odotetaan huolehtivan omista tavaroistaan ja löytävän oman paikkansa maailmassa. Ei-länsimaalaisssa kulttuureissa sen sijaan pikkulapsia pidetään paljon lähellä, heitä lohdutellaan ja pidetään riippuvaisina vanhemmistaan. Isompina heille annetaan tehtäväksi huolehtia jostain koko perhettä hyödyttävästä tehtävästä, jopa pienempien sisarusten kasvattamisesta, ja heidän odotetaan asettavan ryhmän valinnat omien tavoitteidensa edelle. Vanhemmuuden ideaali länsimaissa on autoritatiivinen eli kuunteleva kun taas niiden ulkopuolella autoritäärinen eli ehdotonta tottelemista vaativa. 

Yhteisöllisyyttä ei kuitenkaan puutu individualistisista kulttuureistakaan. Rothbaum ja Trommsdorff ehdottavat, että kyse on siitä, että yhteisöllisyyttä on kahdenlaista. Kaksi yhteisöllisyyden mallia he lainaavat Toshio Yamagishiltä. Individualistisissa kulttuureissa se perustuu luottamukseen (trust), vapaaehtoiseen sitoutumiseen toisiin ihmisiin. Näin autonomia korostuu yhteisöllisyyden sisällä. Kollektiivisisssa kulttuureissa korostetaan velvollisuuteen perustuvia suhteita, kuten sukulaisuutta, ja tätä kutsutaan vakuuttuneisuudeksi (assurance). Rothbaum ja Trommsdorff myös pohtivat, olisiko kahdenlaista autonomiaa, mutta toteavat, että tähän mennessä kehitetyt vertailut ovat liian länsimaisittain vaikuttuneita.

Rothbaum ja Trommsdorff tekevät johtopäätöksen, jota todellakin haluan nostaa esiin. Eettisen uskonnonopetuksen (ja samalla muunkin opetuksen) kriteeriksi on nostettu turvallisen tilan järjestäminen. Rothbaum ja Trommsdorff kuitenkin huomauttavat, että arvot ja käyttäytymismallit, jotka ovat tärkeitä lapsen turvallisuudentunteelle riippuvat kulttuurista. Individualistisissa kulttuureissa pyritään tarjoamaan turvallinen pohja, jolta lapset voivat tehdä omia valintojaan. Kollektiivisissa kulttuureissa turvallisuudessa on kyse tiiviin yhteisön muodostamisesta ja harmonisen yhteistoiminnan mahdollistamisesta.

On aika ymmärtää, että koulutusihanteemme ovat länsimaisia ja liberaaleja, eivät suinkaan universaaleja ja vaihtoehdotomia. Tämä ymmärrys ei tarkoita sitä, että ihanteista pitää luopua, mutta niitä kohtaan pitäisi olla kriittinen. Pitäisi miettiä, miten otetaan huomioon muita kulttuuritaustoja lapsen parhaaksi. Pitäisi varmistaa, etteivät tavoitteet käänny itseään vastaan, jos ne ovat liian leimallisesti jotain, mikä on vierasta - siis turvattomuutta aiheuttavaa - osalle lapsista. Vähintäänkin pitäisi tutkia, voiko vieraissakin kasvatusihanteissa olla jotain hyvää ja oikeaa.

Erityisen innostunut olen tästä artikkelista, koska se tuntuu selittävän joitain asioita, joihin törmäsin suomalaisten musliminuorten haastatteluissa. Kenties haastatteluaineisto voi vastata myös siihen kysymykseen, omaksuvatko kollektiivisista kulttuureista kotoisin olevat nuoret individualistisen kulttuurin piirteitä suomalaisessa koulussa ja missä mielessä. Löysin (yllättäen aika helposti Googlen avulla) myös Rothbaumia ja Trommsdorffia kohtaan kohdistettua kritiikkiä, mutta se ei ollut sen luonteista, ettei jaottelua voisi käyttää. Kuten jokainen joskus tieteellistä tutkimusta tehnyt tietää, metodinen löytö on kullan arvoinen!