Tutkijankutkaa poteva opettaja kirjoitteli loppiaisviikolla Raamattu-kappaleita erääseen tekeillä olevaan uskonnon oppikirjaan. Oli oikeastaan hyvin mielekästä kirjoittaa lomalla jotain, joka ei kuitenkaan liittynyt tutkimukseen tai opiskeluun. Ehkä lomalla opetustyöstä olisi ollut päinvastoin.
Myöhemmin samana päivänä tuli olo, että olisin kokenut jotain hengellistä. Olinhan oikeastaan kirjoittanut uskontunnustustani.
No mutta tämähän on tabu! Eihän opettaja saa tuputtaa omaa uskontoaan! Eihän oppikirja saa tunnustaa väriä! Eihän uskonnonopetukseen kuulu hengellisyys!
Kyseessä on tosiaan niin arka asia, että epäröin tämän aihen käsittelemistä tässä julkisessa blogissa, jota kirjoitan omalla nimelläni. Asia ei kuitenkaan ole niin raflaava eikä ehkä kovin merkittäväkään, kiintoisa kuitenkin. Uskon, että tunteelle on aivan luonnollinen selitys, joka ei vaaranna oppimateriaalin puolueettomuutta millään tavalla.
Ensinnäkin oma uskonnollisuuteni edustaa luultavasti jonkinlaista valtavirtaa. Oppikirjan tehtävä on selittää, mistä kristittyjen uskomuksissa on kyse ja mihin ne nojaavat, osittain myös niiden historiallinen tausta. Vähintäänkin on ymmärrettävä tuo valtavirta, joskin monissa kohdissa on esiteltävä myös eriäviä näkemyksiä. Itselleni olen selvittänyt monet näistä asioista nuoruudessa, ja se on ollut myös hengellinen matka, kuten kenelle hyvänsä. Asioiden kirjoittaminen aktivoi varmaankin niitä muistoja alitajuisesti.
Mieleeni tulee myös kaksi muuta kirjoitusprosessia, jotka aktivoivat hetkittäin hengellisiä ajatuksia. Tein graduni englantilaisista puritaaneista ja väitöskirjani renqvistiläisestä herätyksestä. Muistelen, että molempien aikana jossain vaiheessa ajauduin pohtimaan omaa "sieluni tilaa". Kohtasin jotain hengellistä ja jouduin työstämään sitä. Joku voi pitää sitä epäammattimaisena, mutta minusta se on varsin luonnollista. Opinnäytteeseen asti nämä mietteet eivät päätyneet - vaikka toisilla metodeilla ja kysymyksenasetteluilla sekin olisi ehkä ollut perusteltua.
Toisaalta oppikirjan kirjoittaminen on eräänlaista vakuuttamista, tässä tapauksessa uskonnon jonkinlaisesta sisäisestä logiikasta tai eheydestä. Ei eheyttä ole tarvetta väkisin saada aikaan, ja mielestäni on hyvä, jos voi osoittaa joitain ristiriitojakin, mutta jonkinlainen kokonaiskuva on synnyttävä. Uskonnollisten ihmisten elämänkatsomuksen on levittävä esiin. Vakuuttaminen on aina jotenkin subjektiivista. Ei voi olla tyytyväinen lopputulokseen, jos se ei vakuuta itseä. Olen aikaisemminkin tässä blogissa kirjoittanut siitä, että mitä enemmän opettaja avaa perusteluja opettaakseen kriittistä ajattelua, sitä enemmän hän tulee esitelleeksi omia ajatuskulkujaan.
Kun näitä asioita miettii, ymmärtää, miksi murrosikäinen voi kokea neutraaleimmankin uskonnonopetuksen sitoutuneena, sitouttavana tai ainakin häiritseviä ajatuksia herättävänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti