Kevättodistus

Tutkijankutkaa poteva opettaja ei tänään lähde lomille, vaan pitää pienen henkilökohtaisen puheenvuoron opintovapaavuotensa annista.

Opiskelu- ja tutkimusvuosi on päättymässä samoissa merkeissä kuin alkoikin: on kaunista ja aurinkoista, juuri nyt tosin ei kovin lämmintä. Välillä voi lukea ja kirjoittaa ulkona, ja ruokatauoilla voi kuunnella Yle Areenasta hyviä puheohjelmia. Juuri kuuntelin Alia ja Husua ja sain tietää, että se oli heidän viimeinen ohjelmansa. Päättymisiä on siis ilmassa.

Viimeiset viikot (aion ripustaa tutkimushanskat naulaan juhannuksena, jonka jälkeen tosin on vielä EASR:n konferenssi Helsingissä) tuntuvat kovin lyhyiltä. Paljon jää kesken. Vaikka niin oli tarkoituskin, kirjoittamattomat ideat polttelevat ja syyhyttävät. Toisaalta voin olla ihan tyytyväinen. Uskontotieteen sivugradun palautin eilen, eikä muita opintoja ole tekemättä. Syksyllä sain tehtyä opetushallinnon tutkinnon. Viime perjantaina sain päätöksen yhdessä Elina Kuusiston kanssa kirjoittamastani artikkelista, siinä pyydettiin tekemään vähäisiä muutoksia, ja nekin on nyt tehty. Se on kolmas vertaisarvioitu artikkeli, joka on tämän opintovapaan aikana saatu valmiiksi, ja julkaisupäätöksen osalta siis näyttää aika lupaavalta tämän viimeisenkin suhteen. Lisäksi olen tehnyt vähän tekstiä kahteen oppimateriaaliin ja yhden artikkelin uskonnonopettajien ammattilehteen Synsygukseen. 

Mutta ennen kaikkea olen oppinut uutta. Olen päässyt jyvälle uskontotieteestä tieteenalana ja sen ajankohtaisista keskusteluista. Olen kokenut metodisia oivalluksia. Olen tehnyt kenttätyötä ja ylittänyt itseni sosiaalisten suhteiden luomisessa itselleni vieraassa koulussa. Haastatteluja olin tehnyt ennenkin, mutta nyt sain tuntumaa havainnointiin ja sanatarkkaan litterointiinkin. 

Nämä kaikki ovat asioita, jotka pysyvät pääomassani sittenkin, kun toimin taas opettajana. Uskon, että etenkin uskontotieteen opiskelusta on hyötyä, samaten olen alkanut suunnitella mediakasvatukseen ja yhteisölliseen tiedon rakentamiseen liittyvää uutta projektia, jota voi vähän kokeilla käytännössä oppilaiden kanssa. Se vähän jännittää, miten paljon tekniset systeemit ovat töissä muuttuneet, nyt kun palaan kouluun, joka samalla muuttaa uusiin tiloihin. Voi myös sanoa, että lähtiessäni opintovapaalle opettajuuteni oli pienehkössä kriisissä. Nyt kun palaan, haluaisin opettaa ilman muistiinpanojen kopiointia ja tarpeetonta ulkolukua. Vähän pelottaa, otanko liian suuren palan purtavaksi, jos uudistan kerralla monta kurssia, ja kasaanko itselleni liikaa töitä, kun haluaisin panostaa palaute- ja itsearviointityökalujen käyttöön entistä enemmän. Työmaalla minua odottaa myös siirtyminen 45 minuutin tunneista 75 minuutin tunteihin, osittain uudet oppimateriaalit ja valmistautuminen uuteen opetussuunnitelmaan.

Se, mitä menetän opintovapaan päättyessä, on vapaus osallistua melkein milloin vain erilaisiin seminaareihin ja kiinnostaviin työpajoihin. Totta kai minulle kuuluu täydennyskoulutusta, mutta tieteellistä toimintaa ei aina voi laskea siksi. Tulee myös vaikeammaksi käydä yliopistolla työpäivien aikana. On nimittäin osoittautunut todella tärkeäksi, että naama näkyy ja pysyy mielessä. Siksi osallistuminen noihin seminaareihin ja muihin tilaisuuksiin on niin tärkeää. Olen tutustunut uusiin ihmisiin vuoden aikana, ja se mietityttää, miten pystyn pitämään verkostoja yllä. Onneksi on yhtä ja toista viritystä. Toivon, että pystyn säätelemään töitäni niin, että tutkimuksellekin jää aikaa, mutta opetuksenkin suhteen (opettaja)ihminen tulee helposti kunnianhimoiseksi. 

Joka tapauksessa olen kiitollinen tästä vuodesta, kaikista tilaisuuksista, joita se tarjosi minulle, kaikesta, mitä sain aikaan ja kaikesta siitä hyvästä mielestä, josta olen saanut nauttia. Tämän hyvinvoinnin vain kun saisi jatkumaan työelämässäkin.

Diskurssianalyysi kouluihin!

Kun viimeksi ennen syksyä ja talvea oli yhtä kaunista kuin nyt ja parvekkeella tarkeni lukea, kuten nyt, olin kokemassa metodista kääntymystä. Ja nyt voi sanoa, että kuluneen vuoden aikana olen kokenut henkilökohtaisen kielellisen käänteen eli teoreettinen maailmankuvani on muuttunut sosiaalisen konstruktionismin suuntaan, eikä paluuta ole. Vielä yhdellä tavalla sanottuna, diskurssianalyysi tuli jäädäkseen. Se on vaatinut työtä, ja vaatii edelleen käytännön sovellusta varten. Silti on vaikeaa tarkastella mitään kysymyksiä tai aineistoja muuten kuin sen kautta, millaisia positioita ja identiteettejä niissä rakennetaan.

Ne maailmat, mitä kielenkäytön tarkastelu aukaisee, saavat kuitenkin ajattelemaan myös sitä, miten valmiudesta analysoida kielenkäyttöä olisi hyötyä kenelle tahansa nykyisessä maailmassa, joka on täynnä viestintää. Mielipiteisiin ja erityisesti tunteisiin vaikuttavaa viestintää tulee koko ajan taskuun jo murrosikäisille. Monet teinit suhtautuvat mainoksiin kriittisesti tai pilkallisesti. Sosiaalisessa mediassa kiertäviä meemejä, joissa joku henkilö tai ajatus osoitetaan napakasti tyhmäksi ei sitten osatakaan tarkastella kriittisesti. Moni ysiluokkalainen tuntee Päivi Räsäsen, mutta vain some-ilmiönä. Lisäksi on paljon hienovaraisempaa viestintää. Perinteiset mediatkin vaikuttavat otsikoinneillaan ja kuvavalinnoillaan, joka usein voi olla hämmentävää.

Lisäksi olen alkanut miettiä, miten diskurssianalyysi voisi helpottaa monien arkisten vuorovaikutustilanteiden tulkintaa. Ei tarvitse aina suuttua tai äimistellä. Miettimällä, millaisia toimintamahdollisuuksia puhuja (poliitikko / bloggari / oppilas / oma puoliso) tarvitsi juuri siinä tilanteessa, ymmärtää paremmin, miksi hän sanoi niin tai näin. Toinen lähestymistapa on miettiä, millaisten sosiokulttuuristen resurssien varassa hän teki tulkintansa tai johtopäätöksensä tilanteesta. Tällaiset lähestymistavat ovat joskus hämmästyttävän tehokkaita selittämään puhetta.

Tämän blogikirjoituksen otsikko on kuitenkin trolli. Oikeasti en halua liittyä niihin, joiden vastaus mihin tahansa yhteiskunnalliseen ongelmaan on jonkun asian lisääminen opetussuunnitelmaan tai jopa omaksi oppiaineekseen. Oikeasti koulussa jo opetetaan yllä mainittuja asioita medialukutaidon ja kriittisyyden nimissä. Aihepiiri kuitenkin ansaitsisi huomiota enemmän ja enemmän, kun media monimuotoistuu ja kuin älypuhelimet alkavat kuulua lähes kaikkien nuorten elämään ja siten tehdä heistä median seuraajia aivan eri tavalla kuin ennen. Kielitietoisuus ja monilukutaito, jotka ovat nyt opetussuunnitelman uusia käsitteitä, voisivat tarpeeksi pitkälle vietyinä käsittää myös kriittisen kielitietoisuuden, joka on tarkastelee myös kielen vivahteita, erotteluja, joita sanoilla tehdään sekä esimerkiksi me- tai minä-sanojen käyttöä.

Häiritsevää kirjallisuutta: tietokoneavusteinen intentionaalinen oppiminen

Tänään löytyi taas kirjallisuutta, joka sähköisti. Olin seurannut johtolankaa yhteisöllisen tiedon rakentamisen juurille, ja päätynyt artikkeliin, joka kertoi CSILE:stä eli Computer Supported Intentional Learning Environmentista. Hämmentävää tässä kirjan luvussa oli se, että CSILE-projekti oli toteutettu jo 1980-luvulla ja itse luku oli kirjoitettu vuonna 1994. Projektissa luotiin oppilaille digitaalinen oppimisympäristö siten, että kytkettiin kahdeksan tietokonetta yhteen. Niiden avulla oppilaat saivat puolen tunnin ajan vuorotellen käydä kirjoittamassa yhteiseen tietokantaan erilaisiin oppimistehtäviin liittyviä muistiinpanojaan, joita toiset saivat kommentoida. Kommentteihin pystyi luomaan eri lajeja kuten "oma teoriani", "minun pitäisi saada tietää" ja niin edelleen.

Koska tämä on blogi, sallittakoon tässä pieni muistelu omista kokemuksistani tietokoneiden käytöstä opetuksessa, kontrastin osoittamiseksi. Olen päässyt ylioppilaaksi vuonna 1995. Meillä oli kotona tietokone, jolla kirjoitin monia koulutöitä yläasteen loppupuolelta lähtien tekstinkäsittelyllä. Se kävi minulta näppärästi, koska minulla oli ollut valinnaisaineena konekirjoitus, jossa olin oppinut kymmensormijärjestelmän. Windows oli olemassa, mikä helpotti tavisten tietokoneen käyttöä muistaakseni aika paljon. Koulussakin oli tietokoneluokka. Kävin siellä muistaakseni kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla osallistuin koulun vuosikirjan puhtaaksikirjoitustalkoisiin. Toisella kerralla, talvella 1995 minun ja muutaman muun abiturientin tehtävänä oli laatia suullisten tenttien aikataulu ilmoittautumisten ja opettajien lukujärjestysten pohjalta. Yksi ryhmästämme, Markku Ursin, oli itse koodannut ohjelman, jolla tämä oli tarkoitus tehdä. No, siinä kävi niin, että virhelyönti johti joko kaikkien tietojen katoamiseen tai ohjelman jumittumiseen, minkä jälkeen teimme työn kuitenkin käsin. On kuitenkin sanottava, että vaikka varmasti vaikutin kärsimättömältä ja skeptiseltä tietokoneohjelmaa kohtaan, olen kaikki nämä vuodet ihmetellen ja ihaillen ajatellut sitä, että minulla on ollut koulutoveri, joka on pystynyt itse koodaamaan tietokoneohjelman.

Internetiin tutustuin yliopistolla, mutta edelleen tärkein tarve opiskelun kannalta tietokoneelle oli tekstinkäsittely. Ihan opiskelun loppuvaiheessa tutustuimme mieheni kanssa esitysohjelmistoon, erääseen PowerPointin kilpailijaan. Hihittelimme animaatioille, ja ihmettelin, mihin tällaista kukaan tavallinen ihminen tarvitsee. No, noin viisi vuotta myöhemmin muuan brittiprofessori eräässä konferenssissa vitsaili, että enää ei opiskelijoiden kanssa voi käydä kahvillakaan ilman PowerPointia. Kun aloitin opettajana vuonna 2001, tietokoneita oli yleensä ottaen vain tietokoneluokissa ja muutama opettajien työhuoneessa. Ne kuitenkin alkoivat pikku hiljaa yleistyä, ja joskus vuoden 2005 tienoilla saimme Espooseen ensimmäisen sähköisen oppimisympäristön, Opitin. Yritän tässä nyt muistella, olisiko sillä voinut tehdä sitä, mitä CSILEllä tehtiin Yhdysvalloissa (yhden koulun pilotoinnissa) 1980-luvulla. En muista, mutta ainakaan minulla ei ollut koulutusta sellaista suunnitella. Yhteisöllisestä tiedon rakentamisesta puhuttiin nykyään Espoossa käytössä olevan sähköisen oppimisympäristön, Fronterin, käyttöönoton yhteydessä. Toisaalta netti on nykyään pullollaan palveluita, joissa nykyään voisi tehdä tiedon keräämistä yhdessä ja siitä keskustelemista. En tiedä, kuinka pitkään ne ovat olleet olemassa, sillä itse olen alkanut kerätä kokemuksia vasta viime vuosina. Tai oikeastaan tarkkaan ottaen tein keväällä 2012 ensimmäisen kokeilun, jossa oppilaat saivat linkin kautta kirjoitella Google-asiakirjoihin asioita, joita olivat oppineet eräällä vierailulla. Ei onnistunut mitenkään loisteliaasti, mutta idea oli idullaan, todennäköisesti suurin piirtein samassa vaiheessa kuin CSILE-porukalla 30 vuotta aikaisemmin.

Toisin sanoen ensimmäinen häiritsevä asia kyseisessä kirjoituksessa oli se, että vaikka tämä kaikki oli tehty jo 1980-luvulla ja siitä oli julkaistu tutkimuksia 1990-luvulla, opettajankoulutuksessa 2000-luvun vaihteessa ei näkynyt häntääkään pedagogiikasta, jossa olisi pohdittu sitä, miten tietoa käsitellään ja miten oppilaita ohjataan siinä. Toinen häiritsevä asia taas oli kipeän tuttu. Artikkelissa puhutaan siitä, kuinka oppilaat pyrkivät ratkaisemaan tehtävät kopioimalla palasia tekstistä suoraan vastaukseksi. Seuraavassa on lainaus kirjasta:
There have been two traditional ways of dealing with it. One is to try
to design tasks that will , as the saying goes,
"make students think ." Give them thought -provoking questions to answer, challenging topics
to write on. The trouble with this approach is that it depends on being
able to outsmart the students, to find tasks for which their labor-saving
strategies will not work . Alfred North Whitehead saw clearly the
futility of such an effort. "You are up against too skillful an adversary,
who will see to it that the pea is always under the other thimble ." The
other approach is to look for activities that will spontaneously engage
students' intellectual efforts by arousing their curiosity or appealing
to their existing interests. Often this means letting students plan their
own activities, choose their own writing topics, set their own goals.
Näiden asioiden kanssa on tullut painittua, ja lähes aina lopputuloksena on - kirjasta tai netistä kopioitua tekstiä vähän muunneltuna tai järjestettynä. Tehtäväksi voi antaa matkaoppaan teon, mielipidekirjoituksen, esitteen, ihan mitä vain - aina sen voi suorittaa kopioimalla. Eikä tilannetta sanottavasti muuta se, jos oppilaat saavat valita aiheensa, minkä lisäksi ongelmana on se, että opetussuunnitelman sisällöt on kuitenkin katettava.

CSILE:n ja tiedon rakentamisen jäljille minut johdatti Minna Lakkalan väitöskirja, jossa muuten kerrotaan tutkimuksen osoittaneen, että oppilaiden yhteistyötaidot eivät automaattisesti kasva siitä, jos heidät laitetaan tekemään ryhmätöitä. Samoin tiedonkäsittelytaidot eivät automaattisesti kehity, jos oppilaat laitetaan hakemaan tietoa itsenäisesti. Tehtävissä pitäisi olla rakenteita, jotka ohjaavat yhteistyötä ja tiedon käsittelyä (tai yhteistyöhön ja tiedon käsittelyyn). Yksinkertaisimmillaan se olisi sitä, että myös prosessia arvioidaan ja siitä saa palautetta. Tiedon käsittelyä sen sijaan voisi ohjata CSILE:n kaltaisilla mekanismeilla, jotka ohjaavat pohdiskeluun ja esimerkiksi tiedon ja väittämän erottamiseen toisistaan, sen mukaan, millä tasolla oppilaat ovat. Tutkimus itse asiassa osoitti, että tietokoneavusteinen tiedon käsittely kehitti taitoja tehokkaammin kuin suora keskustelu ryhmässä, joskin CSILE-projektissa opetus oli väistämättä muutakin kuin tietokoneen ääressä istumista, koska koneita oli vain kahdeksan, mikä soi kullekin oppilaalle "ruutuaikaa" puolisen tuntia päivässä.

Mietin tässä vain sitä, että maamme yli on nyt pyyhkäisemässä ilmiöoppimisen aalto, joka koskee niin lukioita kuin peruskouluja. Ilmiöviikkojen järjestäminen on osoitus edistyksen aallonharjalla olemisesta. Oppilaiden "laittaminen ajattelemaan" (ratkaisemaan ongelmia, etsimään tietoa?) ja oppilaiden oma kiinnostus ovat kovassa kurssissa. Onkohan kuitenkaan joka koulussa mietitty, miten tiedon käsittelyä ja yhteistyötä ohjataan? Onko opettajille tarjottu tähän edelleenkään ratkaisuja? Ehkä on, mutta tällä kirjoituksella haluan vielä puhua niiden tärkeyden puolesta. Seinien kaataminen koulusta ei riitä. Tilalle tarvitaan niin timakoita yhteisen tekemisen ja tietämisen verkostoja, että ne joustavat mutta myös kietovat ja vievät eteenpäin, sekä portaita, ettei kukaan jää alimmalle tasolle niiden puutteessa.

Oikeastaan tuossa lukemassani Scardamalian, Brentanon ja Lamonin artikkelissa oli vielä yksi abstraktiotaso. Tieto on ensin yhteisöllistä (esimerkiksi todellisuudesta kielellisesti rakennettuja muotoiluja) ja se vasta sitten sisäistetään yksilöllisesti. Ei siis niin päin, että yksilöiden tiedosta koostuu yhteinen tieto. Tätä jään vielä pureskelemaan. Siinä on totuutta, mutta mitä se merkitsee opetuksen kannalta, jonka tavoitteeksi Scardamalia ja kumppanit kyllä ymmärtävät, että koulussa on kuitenkin tavoitteena varustaa yksilöt riittävillä tiedoilla ja taidoilla?