Kysymisestä ja vastaamisesta

Viime viikolla Hesarin kolumnissa Petja Pelli kertoi lukemastaan Daniel Kahnemanin tutkimuksesta siitä, miten ihmiset pystyvät vastaamaan erilaisissa tutkimuksissa kysymyksiin mitä monimutkaisimmista asioista. Ihmiset rastittavat vaihtoehtoja, ilmoittavat lukuja suoriutuakseen tehtävästä. Tutkija puolestaan raportoi tulokset ikään kuin vastaajat olisivat vastanneet hänen esittämiinsä kysymyksiin. Kahnemanin mukaan on kuitenkin otettava huomioon, että ihmiset todennäköisesti kääntävät kysymykset mielessään ymmärrettävämmiksi käyttämällä mielikuviaan asioista. Pitäisikin päästä kiinni siihen, mihin kysymyksiin ihmiset mielessään vastaavat.

Seuraavana päivänä tuon kolumnin ilmestymisestä osallistuin itse tutkimushaastatteluun, jossa minun piti vastata hyvin laajoihin kysymyksiin, joihin ei oikein ollut eksaktia vastausta. Lavertelin siinä sitten ummet ja lammet asioista, jotka omasta mielestäni liittyivät kyseisten asioiden opettamiseen koulussa. Turvauduin mielikuviini siitä, mitä opetussuunnitelmassa on ja mitä kollegat tekevät. Huh huh! Tämän kaiken tein auttaakseni tutkijakollegaa.

Tietysti omassa tutkimuksessani oli sama ongelma. Halusin tietää, millaisia asioita kahdeksasluokkalaiset pitävät uskonnonopetuksessa sitouttavina, mikäli pitävät mitään. Sitouttavuus ei kuitenkaan ollut monenkaan haastattelemani huolenaihe. Monet, erityisesti muslimit, näkivät uskonnonopetuksen tavoitteeksi sen, että oppii noudattamaan omaa uskontoaan. Useimmille tärkeintä oli, että tunnit olisivat kivoja ja mielekkäitä ja että opettaja ei huutaisi. Jotkut oppilaat miettivät suhdettaan opetettaviin asioihin, mutta suhde ei typistynyt siihen, että he olisivat kokeneet opettajan sitouttavan heitä heidän tahtonsa vastaisesti.

Tämä oli tietysti opettavainen kokemus. Jouduin vähän muokkaamaan suunnittelemieni artikkeleiden aihepiirejä, mutta ei se ole mikään ongelma. Jotenkin uskon jälleen, että diskurssianalyysi ratkaisee tämänkin ongelman. Vähän sopimattomatkin kysymykset tuottavat haastateltavan puhetta. Siitä voi sitten päätellä, millaiset puhetavat haastateltava hallitsee.

Kysymykset, niiden monimutkaisuus ja niihin vastaaminen on toki myös opettajalle tuttua. Kun kysyy kysymyksiä kokeessa, tunnilla tai muuten, vastaukset voivat joskus yllättää. Voi kyllä sanoa, että vastaukset usein paljastavat jotain oppilaiden mielikuvista. Jos olisi joskus aikaa, niitäkin voisi tutkia.

Uusia tuulia, digillä ja ilman

Tutkijankutkaa poteva opettaja on siis palannut kouluun, ei sen penkille vaan niin sanotusti kateederille. Kateedereitä ei tietysti enää ole, ei varsinkaan remontoidussa Tapiolan koulussa. Syksy on ollut hektinen, on ollut omia kuvioita yliopistolla, on ollut ruuhkaa oman uskonnon opetuksen järjestelyssä, ja on ollut paljon uusia tuulia omassa koulussa. Olen pitkään miettinyt, että pitäisi kirjoittaa siitä tai tästä, ja ilman muuta pitäisi kirjoittaa perinteiset konferenssiterveiset viimeviikkoisesta EARLI: eli European Association for the Research of Learning and Instructionin Special Interest Groupin eli SIG 19 (Religious and Spiritual Education) konferenssista Siegenistä, Saksasta. Se saa kuitenkin nyt odottaa, kirjoitan vain lyhyen katsauksen oman varsinaisen työmaani uutuuksiin.

Uudessa koulussa ei ole atk-luokkaa, vaan kaikki on mobiilia. Meillä on nyt varsin hyvä varustus kannettavia tietokoneita, jotka vieläpä ovat mallia Chromebook. Poissaollessani koulussani nimittäin siirryttiin Google Apps for Education -maailmaan. Oppimisympäristönä Google Classroomissa on vahvuutensa ja heikkoutensa, mutta se on kyllä ihanaa, että on vihdoinkin kunnon mahdollisuudet yhteiseen tuottamiseen. Kun oppilailla on Google-tunnukset ihan virallisesti koulun puolesta, suurin piirtein kaikki Googlen työkalut ovat käytettävissä. Aikaisemmin teetin ryhmätöitä esimerkiksi jakamalla linkkien avulla muokkausoikeuksia, mutta olihan siinä vähäisemmät mahdollisuudet eri suuntiin sekä isommat riskit. Mutta paljon on tietysti uutta kokeiltavaa ja haltuunotettavaa. Nyt olisi hyvät mahdollisuudet siirtää kaikki opetusmateriaali pilveen, mutta tämä on vielä suunnittelun asteella. Ja tietysti silloin on täysin kädetön jos / kun netti on poikki.

Olemme siirtyneet tänä syksynä myös 75 minuutin oppitunteihin. Se on peruskoululaiselle (tai miksei kelle hyvänsä) aika pitkä aika tehdä vain yhdenlaista työskentelyä. Pakko myöntää, että tunnit joskus hujahtavat esimerkiksi esitelmien parissa ja levottomuus lisääntyy, mutta on ollut kyllä myös todella intensiivisiä sessioita, joissa voi olla vain kiitollinen siitä, ettei tarvinnut keskeyttää 45 minuutin jälkeen. Olen myös paljon miettinyt liikkumisen tärkeyttä. Olemme varsinkin seiskojen historiassa tehneet jos jonkinlaista simulaatiota ja draamaa. Kasien kirkkohistoriassa käytiin kiertämässä Tapiolaa ja katsomassa, mitä kristinuskoon liittyvää kaupunkikuvassa näkyy. Seiskojen ussassa oltiin pihalla havainnollistamassa juutalaisten historiaa - tuuli ja alkoi sataa, mutta eipä sillä Israelin kansallakaan helppoa ollut. Ollaan tanssittu aiheeseen liittyvien musiikkivideoiden tahtiin. Tätä täytyisi vaan jaksaa jatkaa.

Mutta isoja kysymyksiä pyörii edelleen mielessä. Miten pitäisi opettaa taitoja? Miten saisi heikoimmatkin mukaan ja huomioiduiksi? Miten pitäisi arvioida? Tänään pidin ohjattua esseen kirjoittamista yhdelle seiskaluokalle, ja aikataulu petti: puoli tuntia lyhyen esseen kirjoittamiseen ei riittänyt, kun materiaalit saivat olla esillä. Siitä seurasi aikamoista turhautumista. Pidin myös kunnianhimoiselle kasiluokalle sähköisen kirkkohistorian käsitekokeen, jossa ideana oli lähinnä kontrolloida, että käsitteet ovat hallussa. Olivat tietenkin päntännee ja stressanneet ihan huolella. Joku kommentoi, että olisi halunnut näyttää osaamistaan enemmänkin. Mutta yleisesti ottaen olivat positiivisia, niin kuin kyllä kaikki oppilaani tässä jaksossa. Ovat kyllä sellaisia opettajan iloja, että on helppo pitää itseään hyvänä opettajana!

Elsa Beskow ja opetuksen murros

Tänä kesänä olen palannut lapsuuden rakkaiden satujen pariin, nimittäin Elsa Beskowin satujen maailmaan. Useimpien satujen henkilöt ja juonet olivat kadonneet mielestäni, mutta ihania kuvia muistan ihailleeni hartaasti.

On kiinnostavaa, että Elsa Beskow otti joissain saduissa kantaa opettamiseen - kepeällä otteella ehkä, mutta sattumaa tai ei, hän onnistui osumaan pariin nykyisenkin opetuksen uudistamisen kipukohtaan.

Ensimmäinen viittaus on sadussa Kuningas jolta meni muisti. Siinä hyvämuistinen kuningas on tehnyt ulkoa opettelemisesta kansalaishyveen, ja kaikissa valtakunnan kouluissa keskitytään runojen ja ritirimpsujen opettelemiseen ulkoa. Menetettyään kykynsä ilkeän peikon taikuuden seurauksena kuningas yrittää kouluvierailulla siirtää painopistettä ymmärtämistä vaativiin kysymyksiin. Oppilaiden reaktio oli kauhistus: sellaiset tehtäväthän olisivat paljon vaikeampia. Tässä onkin yksi pähkinä purtavaksi. Länsimaisessa modernissa koulutuksessa ymmärtäminen ja soveltaminen ovat niitä korkeampia taitoja, joita vasta voi pitää oppimisen varsinaisena tavoitteena. Mutta jos koulussa arvioitaisiin vain soveltamista ja hoksaamista, parhaiden ja heikompien oppilaiden välille repeäisi liian suuri kuilu. Ne ovat myös oppilaille stressaavia tavoitteita, koska he ovat aivan toisella tavalla opettajan arvioinnin armoilla kuin sellaisessa tapauksessa, jossa voi todeta, että vastaus joko sisältää tai ei sisällä opetettuja asioita. Ulkoa oppiminen ja sen mittaaminen kokeilla on kieltämättä vähemmän merkityksellistä maailmassa, jossa jokaisen taskussa on enemmän kuin tietosanakirja. Opettajat tarvitsevat kuitenkin muitakin vaihtoehtoja perinteisille kokeille kuin kunnianhimoisia soveltavia tehtäviä.

Toinen satu, Tohtori Tietovallan keksintö, sen sijaan keskittyi laajemminkin kasvatukseen ja opetukseen. Siinä Tohtori Tietovalta kehittää koneen, jossa lasten kasvatus ja opetus on automatisoitu täydellisesti. Oppilaat opiskelevat yksilöllisesti Beskowin ajan huipputeknologian, gramofonin, avustuksella. Beskow on sijoittanut Tohtori Tietovallan teknologisesti huomattavasti meidän maailmaamme edistyneempään yhteiskuntaan, jossa gramofoni on automatisoitu jonkinlaisella tietokoneella, joka syöttää ennalta ohjelmoituja tehtäviä ja tiedonmurusia. Gramofoni päästää oppilaat eteenpäin vasta kun he osaavat edellisen läksyn. Automaattisessa koulussa opiskellaan niin reaaliaineita, laskentoa, kirjoittamista kuin liikuntaakin. Omalle ajattelullekin on tilaa: oma tuokionsa on varattu oppilaiden omille kysymyksille, joihin gramofoni antaa vastauksia ennalta syötettyjen joukosta. Tohtori Tietovallan kasvatuskone on kuin ilkeämielinen parodia yksilöllisen opetuksen oppimispoluista!

Sadussa kasvatuskoneelle kuitenkin käy - luonnollisesti - huonosti. Koekaniineina sinne vuodeksi suljetut, erityisen pahatapaiset pojat pakenevat pian ja alkavat elää kuin seitsemän veljestä Impivaarassa kunnes routa ajaa heidät sivistyksen pariin. Tätä ennen tapahtuu kuitenkin jotain, joka osoittaa, että Elsa Beskowilla on täytynyt olla paljon kokemusta lapsista ja nuorista. Ennen pakoaan villinpuoleiset pojat pääsevät testaamaan kysymysten tekemistä gramofonille, mutta "he huutelivat kuulokkeisiin aivan älyttömiä kysymyksiä ja saivat vastauksia, jotka eivät sopineet ollenkaan. Mutta tämäpä oli pojista koko päivän hauskin asia."

Yksi opettajantyön parhaista puolista on se, että siinä saa nauraa paljon. Oppilaat haluavat pitää hauskaa, he etsivät tarmokkaasti hauskoja puolia ja mahdollisuuksia sanailla. Usein se piristää päivää ja edistää epäilemättä oppimistakin, mutta toisaalta se on omiaan tekemään tyhjäksi opettajan tavoitteita oppia jotain luovuuden ja vapauden avulla. Joskus riittää muistutus hyvästä mausta, joskus oppilaat tekevät sitä, mitä oli tarkoitus, mutta joskus joku ihan yllättävä asia väännetään vain vitsiksi tai sitten keskitytään vain kokeilemaan jotain ominaisuutta tai menemään siitä, mistä aita on matalin. Pahimmillaan joudutaan vielä väittelemään, miksi joku vastaus on parempi kuin toinen, tai karsimaan törkeyksiä.

Pitäisiköhän tätä oppilaiden taipumusta hauskutteluun tutkia ja kehittää sen ympärille jonkinlainen huumorin pedagogiikka? Ongelmana varmaan on, että huumorintajuja on oppilailla monenlaisia. Silti jotenkin tuntuisi kiinnostavalta ajatus, että sen sijaan, että pyrkimystä hassutteluun pyritään suitsimaan, mentäisiinkin joskus sitä päin. Tai ainakin se olisi otettava huomioon kaikenlaisessa pedagogisissa teorioissa, joissa on pienintäkään oppilaiden oman toiminnan elementtiä. Onko mahdollista muodostaa teoria siitä, milloin työskentely helpoiten lähtee sivupoluille? Kokemus toki auttaa tunnistamaan joitain vaaranpaikkoja. Moni, joka on vasta siirtymässä kontrolloidusta kirjallisten tehtävien tekemisestä vapaampiin sähköisiin keskusteluihin, tiedonhakuun tai luovempaan työskentelyyn, arvostaisi varmasti kuitenkin ennakkovaroituksia.