Tutkijoita koolla

EARLI:n special interest group 19 eli uskonnonopetuksen ja uskontokasvatuksen ryhmä järjesti 6. - 8.8. Helsingissä   konferenssin alan tutkijoille. Säät suosivat, ja pääkaupunkimme näytti kauneimpia kasvojaan illanvietoissa, mutta päivällä käyttäytymistieteellisen tiedekunnan Minerva-talon pohjakerroksessa oli enimmäkseen miellyttävän viileää.

Esityksiä pidettiin paljon, itse esimerkiksi pohdiskelin tunnustuksellisuuden käsitettä, mikä kiinnosti odotetusti monia. Tosin jäin edelleen hieman epätietoiseksi, miten 20 minuuttiin tiivistetty analyysimallini ymmärrettiin. Muista puheenvuoroista voisin nostaa esiin joitain käynnissä olevaan katsomusdialogiprojektiini liittyviä.

Anders Sjöborg Uppsalan yliopistosta totesi, että on selvästi vaikeampaa luoda dialogia uskonnollisten ja uskonnottomien nuorten välille kuin eri uskontoihin kuuluvien nuorten välille. Sinänsä itsestäänselvä asia, mutta ei ehkä sanottu ääneen tutkimuksessa. Se tarkoittaa samalla sitä, että materiaalille ja toimintaideoille, joiden avulla käydä tätä dialogia, on tarvetta. Keskusteluissa puhuttiin siitä, että yksi avain tähän voisi olla se, että uskonnot itselleen etäisiksi kokevat nuoret ymmärtäisivät, että heilläkin on elämänkatsomus. Ehkä sitä kautta aloin enemmän ymmärtää sitä, että jotkut työryhmämme jäsenet halusivat aloittaa siitä, että oppilaiden kanssa syvennytään ensin omiin käsityksiin. Mutta miten se tehdään millään syvällisellä tasolla, sitä lähdemme nyt siis tutkimaan.

Elisabeth Arweck Warwickin yliopistosta esitteli tutkimushanketta, jossa on haastateltu vanhempia ja nuoria perheistä, joissa vanhemmat kuuluvat kahteen eri uskontoon. Jo 1960-luvulta lähtien monikulttuurisessa Britanniassa tällaiset perheet ovat yleistymässä, mikä sekin on oikeastaan aika itsestään selvää. Suuressa osassa perheitä pidettiin tietoisesti esillä molempien uskontojen perinteitä ja lapset olivat jopa haluttomia sitoutumaan niin paljon jompaankumpaan, että sulkisivat toisen pois. Aloin miettiä, mitä nämä kahden uskonnon lapset merkitsevät dialogikasvatuksen kannalta. Meillähän on ortodoksien ja luterilaisten keskinäisten avioliittojen johdosta aika paljon kaksiuskontoisia perheitä.

Viimeiseksi on tietenkin mainittava Leidenin yliopistosta tulleen Jeanette den Oudenin esitys väitöskirjaprojektistaan, jossa tutkitaan opettajien ja tutkijoiden välisiä käsityseroja uskonnonopetuksesta. Tutkimusmaailman ja opetuksen välinen kuiluhan on yksi tutkivan opettajuuden olemassaolon perusteluita. Aika pieniä eroja hän oli kyllä saanut toistaiseksi aikaan - tämänviikkoinen esitys kun ei kattanut seuraavaa vaihetta eli opettajien käyttöteorian ja käytännön välistä eroa. Eniten eroa oli kai siinä, että opettajat painottivat sisältöjen sijaan ihmissuhteita ja tavoitteista oppilaiden hyvinvointia. Jeanette den Ouden myös suunnitteli tuovansa tutkijoita ja opettajia saman pöydän ääreen käymään vuoropuhelua. Tietyllä tavalla tämä aihe taisi puhutella muitakin kuin minua, sillä kun ensi vuonna on tulossa koko EARLIn konferenssi Kyproksella, SIG 19:n session teemaksi kaavailtiin käytännön ja teorian suhdetta. Sinnehän minun aiheeni sopisi kuin nenä päähän...

Lukemista lomalla vai lomaa lukemisesta?

Tutkijankutkaa poteva opettaja on ollut lomalla. Itse asiassa niin hyvällä lomalla, että muutamaksi viikoksi hellitti jopa tutkijankutka. Ensin piti vähän hillitä syyllisyyttä siitä, ettei käyttänyt hyväkseen jokaista yli 15 minuutin automatkaa tai niitä iltapuuroja, joiden valvomisesta mieheni vastasi, tieteellisten tekstien lukemiseen ja perustella, että tauko työelämää hyvin vahvasti liippaavasta tutkimuselämästä tekee hyvää. Sitten tutkimus alkoi tuntua vähemmän tärkeältä ja jopa unohtui. Parin viikon jälkeen alkoi kyllä nousta jälleen halu luovaan työhön, mutta en sentään alkanut kirjoitella runoja tähän blogiin.

Ennen tuota vaihetta eli mieheni kesälomaa, jolloin lähdimme lomamatkalle, ehdin kyllä lukea jotain. Silloin se tuntui täysin riittämättömältä, pieneltä pintaraapaisulta. Nyt kun listaan, että luin vähän katsomusdialogista, vähän tunnustuksellisuudesta sekä kaksi ja puoli kirjaa tutkivasta opettajuudesta tai toimintatutkimuksesta, saavutus tuntuu ihan kelvolliselta.

Luin vihdoin loppuun sen Stringerin toimintatutkimuskirjan, josta kerroin jo tämän blogin aivan alkuaikoina. Lisäksi luin Hopkinsin kirjan A Teacher's Guide to Classroom Research, joka on kai jonkinlainen tutkivan opettajuuden perusteos, sekä MacIntyren kirjan The Art of Action Research in the Classroom. MacIntyren kirja oli siitä tärkeä, koska minua oli alkanut huolestuttaa se, että Stringerin ja Hopkinsin kirjoissa toimintatutkimuksen kaava oli jonkin verran erilainen kuin mitä olemme tässä uskontodialogiprojektissa aikeissa toteuttaa. Olemme siis kirjallisuuden (ja kokemuksemme) pohjalta suunnitelleet menetelmiä ja kehitysmalleja, joiden toimivuutta aiomme kokeilla. Monet toimintatutkimukset alkavat jonkin ongelman tarkemmasta tutkimisesta, jotta siihen pystyy paremmin tarttumaan. Aloin pelätä, että minun pitäisikin tutustua kokonaan toiseen lähestymistapaan, arviointitutkimukseen. MacIntyren kirjasta löytyi kuitenkin meidänkin hankkeeseemme täydellisesti sopiva malli. Se tosin sisältää useampia kehiä, mutta todellisuus todennäköisesti onkin, että kehittäminen ei lopu siihen, että projektin rahoitus loppuu. Toivottavasti mahdollisimman moni saa innoitusta ajatuksistamme.

Noissa kirjoissa mietitytti kuitenkin myös aika paljon se, miten paljon ne panivat painoa kirjallisuuteen tutustumiselle. Vähiten kirjallisuudesta puhui Hopkins, muut korostivat monipuolista tiedonhakua ja lajaa kirjallisuuteen tutustumista. Kaikilla oli kuitenkin ajatus, että tutkiva ote on paras ellei ainoa todella toimiva tapa kehittää opetustyötä ja koko kouluyhteisöä. Mutta miten voidaan odottaa, että opettajat käyttävät kaiken vapaa-aikansa lukemiseen? Sitä on kysyttävä nyt, kun on todennut, miten tärkeää on välillä saada tauko kaikesta. On vielä huomattava, että monissa maissa opettajilla on vähemmän vapaa-aikaa kuin Suomessa. Vastauksen on mielestäni oltava työnjako. Opettajat tarvitsevat opintopiirejä, jotka voivat hyödyntää samoja teorioita sekä kouluttajia, jotka ovat valmiita tarjoamaan teoreettisen osaamisensa ja ohjaamaan selkeisiin kehitystehtäviin. Lisäksi tarvitaan joustavampia sopimuksia ns. veso-velvollisuudesta.

Mutta seuraavat päivät vietän tieteellisessä ympäristössä, EARLI SIG 19:n konferenssissa otsikolla Identities, Cultures, and World Views: Religious and Spiritual Education in Pluralistic Settings. Ehkä sieltä jotain seuraavaksi.

Tuomisia Lontoosta

Tutkijankutkaa poteva opettaja on tyytyväinen, kun tieteelle on ollut taas vähän enemmän aikaa, kun numerot on annettu, eikä viikkoon ole tarvinnut vääntäytyä koululle. Loppukevään muovitaskut ovat kuitenkin mapittamatta, paperinkeräystavara lajittelematta sekä kirjat hyllyttämättä, sillä muita tehtäviä on riittänyt - lisäksi ajasta kilpailee kolmas kutsumus, nimittäin äitiys. Lapsi nyt kesäkuussa kaksi nelipäiväistä viikkoa päiväkotiin, mistä tunteet ovat kieltämättä hieman ristiriitaiset varsinkin nyt, kun virkatyöt on lähestulkoon hoidettu ja jäljellä olisi vain tutkimukseen liittyviä töitä.

Virkatöihin lukeutuu maanantainen ja tiistainen opintomatka Lontooseen, joka tapahtui Agora-hankkeen nimissä. Meitä oli kahdeksan henkilöä, joista minä ainoana edustin Katsomusdialogin portaat -osahanketta. Maanantaina vierailimme Three Faiths Forum -kansalaisjärjestössä, joka tekee monenlaista katsomusten välistä dialogia ja yhteiseloa kohentavaa työtä muun muassa oppilaitoksissa. Meille järjestetyn työpajan taso oli todella korkea ja samalla saimme hyvin sydämellisen vastaanoton. Ajatukset, joita heillä oli dialogista, olivat hyvin samansuuntaiset kuin ne, joita itse olen pitänyt oman hankkeemme lähtökohtina. Erityisesti saimme ajatuksia siihen, miten käsitellä konflikteja, ennakkoluuloja ja muuten vaikeita kysymyksiä.

Sen jälkeen tapasin kahden kesken Julia Ipgraven Warwickin yliopistosta ja sain monia vinkkejä kirjallisuuteen, jota voisi lukea syventääkseen tietoja toimintatutkimuksesta ja erityisesti samalla ammattia harjoittavan opettajaryhmän käytöstä siinä. Keskustelimme myös identiteetistä. Toistuva väite tuntuu olevan, että dialogi on aloitettava siitä, että tuntee hyvin itsensä ja oman perinteensä. Tämä kuitenkin rajoittaisi lasten ja nuorten osallistumista dialogiin. Erityisesti meillä Suomessa, jossa uskonnonopetus on uskontokuntajakoista ja identiteetin tukeminen erityisesti uskonnollisille yhteisöille keskeinen argumentti sen ylläpitämiseksi, eräiden toisten piirien dialogihypetystä toppuutellaan. Ei olekaan oikein, että oppilas joutuu edustamaan yksin koko omaa traditiotaan. Ipgrave esitti omana näkemyksenään, että eri kulttuureilla on eri näkemyksiä identiteetistä. Karkeasti voi tehdä sellaisen jaon, että toisille identiteetti on yksilöllinen ja muuttuva, toisille taas yhteisöllinen ja enemmän sellaisenaan omaksuttava paketti. Täten monikulttuurisessa koulussa oppilailla on kahdenlaisia identiteettejä, ja molemmat tarvitsevat hieman erilaisia tehtäviä dialogitilanteissa.

Minua hieman mietityttää tämä näkemys. Olen lukenut liudan artikkeleita ja pari kirjaakin, joissa on käsitelty länsimaihin muuttaneiden musliminuorten ideniteettejä, ja on selvää, että maahanmuuttajataustaiset nuoret tekevät paljon tietoisempaa identiteettityötä kuin valtaväestöön kuuluvat nuoret (kenties tämän voi yleistää kaikenlaisiin vähemmistöihin) ja päätyvät erilaisiin ratkaisuihin kuin vanhempansa, erityisesti, jos nämä kuuluvat maahanmuuttajasukupolveen. Samalla täytyy sanoa, että miettiessäni tehtäviä ja työtapoja ja erityisesti nyt viimeiseksi kysymyksiä alkukyselyymme, törmään usein siihen, että kysymys, joka toimisi hyvin sellaisen nuoren kohdalla, jolla on selkeä uskonnollinen identiteetti, tulisi hyvin eri tavalla tulkituksi, kun vastaajana on uskonnoton nuori tai sellainen nuori, joka ei ole miettinyt katsomustaan vielä juurikaan. Arvelen myös, että vastaajista valtaosa on noita viimeksimainittuja.

Tiistaina vierailimme monikulttuurisessa Newbury Park Primary Schoolissa tutustumassa heidän kielitietoisuutta lisäävää mentelmäänsä nimeltä Language of the Month. Käykääpä muuten tosiaan tutustumassa nettisivuihin. Kaikki satojen tuntien työn vaatinut materiaali on vapaasti ladattavissa! Itse menetelmä tuntui sekä hauskalta että toimivalta sekä oppilaiden, opettajien että huoltajien näkökulmasta. Vaikka kielitietoisuus ei olekaan minun aluettani itse hankkeessa täytyy sanoa, että syvin kokemus koko matkalla oli tuo kouluvierailu. En ole koskaan aikaisemmin vieraillut ei-suomalaisessa koulussa. Monet asiat olivat toki samoin kuin meillä, mutta toiset, kuten kouluruokailu (yli puolet söi jumppasaliin kannettujen pöytien ääressä omia eväitä, loput maksullista ateriaa, joka sivunmennen sanoen oli ihan hyvä) hyvin erilainen. Eniten kuitenkin vaikutti se kurinalaisuus, jolla lapset työskentelivät. En tiedä, vaikuttiko vieraan läsnäolo, mutta tällä alueella, joka oli ison sairaalan lakkauttamisen ja sosiaalisiksi vuokra-asunnoiksi muuttamisen jälkeen muuttunut vähemmän keskiluokkaiseksi, missä olivat ne lapset, jotka kieltäytyvät tekemästä mitään, kerjäävät jatkuvaa huomiota tai ovat kykenemättömiä ryhmätyöhön? Joka ikinen oli aktiivinen, kun oli sen aika, ja kaikkien suut sulkeutuivat sillä sekunnilla, kun keskustelu lopetettiin. Toisaalta suomalaisena opettajana tulkitsin lasten käytöksessä myös jonkinlaista pelokkuutta. Iso kysymys tietenkin on, millainen järjestelmä on parempi lasten hyvinvoinnin ja oppimisen kannalta.

Koulu oli mukana myös Redbridgen "kaupunginosan" Ambassadors of Faith and Belief -toiminnassa, mutta siitä emme ehtineet kysellä yhtään mitään, sillä koulu oli valittu kohteeksi nimenomaan kielitietoisuus-hankkeen vuoksi. Newbury Park School kouluttaa lukiolaisista katsomusten edustajia alakouluihin vierailijoiksi. Toiminta on kyllä tutustumisen arvoista, joten jospa jossain tulevassa vaiheessa pääsisin tutustumaan paikan päälle myös siihen.