lauantai 7. kesäkuuta 2014

Tuomisia Lontoosta

Tutkijankutkaa poteva opettaja on tyytyväinen, kun tieteelle on ollut taas vähän enemmän aikaa, kun numerot on annettu, eikä viikkoon ole tarvinnut vääntäytyä koululle. Loppukevään muovitaskut ovat kuitenkin mapittamatta, paperinkeräystavara lajittelematta sekä kirjat hyllyttämättä, sillä muita tehtäviä on riittänyt - lisäksi ajasta kilpailee kolmas kutsumus, nimittäin äitiys. Lapsi nyt kesäkuussa kaksi nelipäiväistä viikkoa päiväkotiin, mistä tunteet ovat kieltämättä hieman ristiriitaiset varsinkin nyt, kun virkatyöt on lähestulkoon hoidettu ja jäljellä olisi vain tutkimukseen liittyviä töitä.

Virkatöihin lukeutuu maanantainen ja tiistainen opintomatka Lontooseen, joka tapahtui Agora-hankkeen nimissä. Meitä oli kahdeksan henkilöä, joista minä ainoana edustin Katsomusdialogin portaat -osahanketta. Maanantaina vierailimme Three Faiths Forum -kansalaisjärjestössä, joka tekee monenlaista katsomusten välistä dialogia ja yhteiseloa kohentavaa työtä muun muassa oppilaitoksissa. Meille järjestetyn työpajan taso oli todella korkea ja samalla saimme hyvin sydämellisen vastaanoton. Ajatukset, joita heillä oli dialogista, olivat hyvin samansuuntaiset kuin ne, joita itse olen pitänyt oman hankkeemme lähtökohtina. Erityisesti saimme ajatuksia siihen, miten käsitellä konflikteja, ennakkoluuloja ja muuten vaikeita kysymyksiä.


Sen jälkeen tapasin kahden kesken Julia Ipgraven Warwickin yliopistosta ja sain monia vinkkejä kirjallisuuteen, jota voisi lukea syventääkseen tietoja toimintatutkimuksesta ja erityisesti samalla ammattia harjoittavan opettajaryhmän käytöstä siinä. Keskustelimme myös identiteetistä. Toistuva väite tuntuu olevan, että dialogi on aloitettava siitä, että tuntee hyvin itsensä ja oman perinteensä. Tämä kuitenkin rajoittaisi lasten ja nuorten osallistumista dialogiin. Erityisesti meillä Suomessa, jossa uskonnonopetus on uskontokuntajakoista ja identiteetin tukeminen erityisesti uskonnollisille yhteisöille keskeinen argumentti sen ylläpitämiseksi, eräiden toisten piirien dialogihypetystä toppuutellaan. Ei olekaan oikein, että oppilas joutuu edustamaan yksin koko omaa traditiotaan. Ipgrave esitti omana näkemyksenään, että eri kulttuureilla on eri näkemyksiä identiteetistä. Karkeasti voi tehdä sellaisen jaon, että toisille identiteetti on yksilöllinen ja muuttuva, toisille taas yhteisöllinen ja enemmän sellaisenaan omaksuttava paketti. Täten monikulttuurisessa koulussa oppilailla on kahdenlaisia identiteettejä, ja molemmat tarvitsevat hieman erilaisia tehtäviä dialogitilanteissa.

Minua hieman mietityttää tämä näkemys. Olen lukenut liudan artikkeleita ja pari kirjaakin, joissa on käsitelty länsimaihin muuttaneiden musliminuorten ideniteettejä, ja on selvää, että maahanmuuttajataustaiset nuoret tekevät paljon tietoisempaa identiteettityötä kuin valtaväestöön kuuluvat nuoret (kenties tämän voi yleistää kaikenlaisiin vähemmistöihin) ja päätyvät erilaisiin ratkaisuihin kuin vanhempansa, erityisesti, jos nämä kuuluvat maahanmuuttajasukupolveen. Samalla täytyy sanoa, että miettiessäni tehtäviä ja työtapoja ja erityisesti nyt viimeiseksi kysymyksiä alkukyselyymme, törmään usein siihen, että kysymys, joka toimisi hyvin sellaisen nuoren kohdalla, jolla on selkeä uskonnollinen identiteetti, tulisi hyvin eri tavalla tulkituksi, kun vastaajana on uskonnoton nuori tai sellainen nuori, joka ei ole miettinyt katsomustaan vielä juurikaan. Arvelen myös, että vastaajista valtaosa on noita viimeksimainittuja.

Tiistaina vierailimme monikulttuurisessa Newbury Park Primary Schoolissa tutustumassa heidän kielitietoisuutta lisäävää mentelmäänsä nimeltä Language of the Month. Käykääpä muuten tosiaan tutustumassa nettisivuihin. Kaikki satojen tuntien työn vaatinut materiaali on vapaasti ladattavissa! Itse menetelmä tuntui sekä hauskalta että toimivalta sekä oppilaiden, opettajien että huoltajien näkökulmasta. Vaikka kielitietoisuus ei olekaan minun aluettani itse hankkeessa täytyy sanoa, että syvin kokemus koko matkalla oli tuo kouluvierailu. En ole koskaan aikaisemmin vieraillut ei-suomalaisessa koulussa. Monet asiat olivat toki samoin kuin meillä, mutta toiset, kuten kouluruokailu (yli puolet söi jumppasaliin kannettujen pöytien ääressä omia eväitä, loput maksullista ateriaa, joka sivunmennen sanoen oli ihan hyvä) hyvin erilainen. Eniten kuitenkin vaikutti se kurinalaisuus, jolla lapset työskentelivät. En tiedä, vaikuttiko vieraan läsnäolo, mutta tällä alueella, joka oli ison sairaalan lakkauttamisen ja sosiaalisiksi vuokra-asunnoiksi muuttamisen jälkeen muuttunut vähemmän keskiluokkaiseksi, missä olivat ne lapset, jotka kieltäytyvät tekemästä mitään, kerjäävät jatkuvaa huomiota tai ovat kykenemättömiä ryhmätyöhön? Joka ikinen oli aktiivinen, kun oli sen aika, ja kaikkien suut sulkeutuivat sillä sekunnilla, kun keskustelu lopetettiin. Toisaalta suomalaisena opettajana tulkitsin lasten käytöksessä myös jonkinlaista pelokkuutta. Iso kysymys tietenkin on, millainen järjestelmä on parempi lasten hyvinvoinnin ja oppimisen kannalta.

Koulu oli mukana myös Redbridgen "kaupunginosan" Ambassadors of Faith and Belief -toiminnassa, mutta siitä emme ehtineet kysellä yhtään mitään, sillä koulu oli valittu kohteeksi nimenomaan kielitietoisuus-hankkeen vuoksi. Newbury Park School kouluttaa lukiolaisista katsomusten edustajia alakouluihin vierailijoiksi. Toiminta on kyllä tutustumisen arvoista, joten jospa jossain tulevassa vaiheessa pääsisin tutustumaan paikan päälle myös siihen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti