Viikko sitten Ylen verkkosivujen uutisessa sisäministeriö vetoaa muun muassa opettajiin, että merkit radikalisoitumisesta huomattaisiin ja tapauksiin puututtaisiin. Tämä herätti ajatuksia. Toisaalta on päivänselvää, että asia koskettaa espoolaista koulumaailmaa, tulihan nuorten jihadistien maailma koko kansan aamiaispöytiin Kuukausiliitteen jutun Espoosta pyhään sotaan myötä. Toisaalta ei voi olla liian itsevarma siinä, kenet sitten leimaisi radikalisoituneeksi ja mitä sitä sellaiselle nuorelle sitten sanoisi. "Jos et kävisi niin paljon siellä moskeijassa. Mikset heittäisi läppää kaverien kanssa somessa niin kuin ennen?" Ei sentään.
Lukiessani toista mainiota Helsingin Sanomien kirjoitusta Nettihitti nimeltä Isis mieleeni tuli samankaltainen juttu joskus aikaisemmin, ehkä Kuukausiliitteessä, ehkä vuosina 2006 - 2007. Mustini mukaan siinä Lontoon pommi-iskujen jälkimainingeissa esiteltiin, mitä eurooppalaisten hyvin koulutettujen muslimien radikalisoitumisen syistä on ymmärretty. Valmistauduin silloin väittelemään herätysliikkeestä pohjoiskarjalaisessa kylässä 1800-luvula, ja käsittelin siinäkin syitä herätykselle. Muistan juttua lukiessani tunteneeni, että tutkin samankaltaista asiaa.
Erityisen tärkeänä pidän, ettei tällaista ilmiötä yksinkertaisteta tai yleistetä. Kaikki tietystä ilmiöstä kärsineet eivät ole koskaan kääntyneet tiettyyn uskoon. Mikään kääntymys ei koskaan johdu vain yhdestä syystä, vaan kyse on todennäköisesti jotain välityskanavaa tulleen sanoman sopivuudesta kääntyvän mielessä oleviin kysymyksiin. Lisäksi ihmissuhteet vaikuttavat. Sosiaalisten tekijöiden painottaminen saattaa myös johtaa siihen, että uskonnolliset syyt vaipuvat taka-alalle ja pahimmillaan kääntymys näyttää pinnalliselta, välineeltä johonkin. Tiedotusvälineissä ei ole mielestäni tähän ajauduttukaan. Joka tapauksessa jos uskonnosta tulee jollekin henkilölle tärkeämpi kuin ennen, hän käsittää sen uskonnollisin käsittein, eikä muilla kannata hänen kanssaa siitä puhua.
Liittyhän tämä uskonnonopetukseenkin. Ensinnäkin sain lukea, että yksi terrorismirikoksista syytetty henkilö oli islamin opettajana ainakin Helsingissä. Minulla ei ole mitään lähempiä tietoja siitä, kuinka kauan ja kuinka laajasti, mutta ajatukset ovat toki ristiriitaiset. Tieto varmasti lisää epäilyksiä sitä kohtaan, mitä islamin tunneilla oikein tapahtuu ja kuka islamia opettaa. Yksittäistapaus pilaa kaikkien maineen. Toisaalta on muistettava, että henkilöä ei ole vielä tuomittu mistään. Kolmanneksi mietin, miten jihadisti olisi tunnistettavissa työhönottotilanteessa. Voisiko edes teoreettisesti laatia listaa opillisista piirteistä tai opiskelupaikoista, joiden perusteella hakijoita olisi oikein systemaattisesti raakata? Eikö silloin olisi vaarana hylätä "viaton" ja päästää sisään joku, jolta nämä määreet puuttuvat, mutta on joitain muita opettajalle sopimattomia ominaisuuksia? Oikeudenmukaisuus ja erilaisuuden suvaitseminen on säilytettävä, mutta tarkkuutta ja syvällisyyttä voi tietenkin aina parantaa.
Toinen yhteys uskonnonopetukseen on se, millaista uskonnonopetuksen olisi oltava, jotta varustettaisiin musliminuoria radikalismia vastaan. Yksi tekijä on varmasti sosiaalinen. Miten koko koulukokemus voisi olla sellainen, että musliminuori kokisi kuuluvansa joukkoon? Rasisimin vastaiset toimet ovat varmasti tärkeitä, ja omasta puolestani tekisi mieli mainita myös islamilaisten juhlien muistaminen sekä oman uskonnonopetus merkkeinä siitä, että islamille halutaan antaa tilaa ja näkyvyyttä. Tästä kirjoittivat Inkeri Rissanen ja Tuula Sakaranaho vieraskynä-palstalla. Tärkeää tietenkin on se, ettei tällaisten keinojen tehoa voi oikeastaan mitata. Mitä uskonnonopetuksen muotoon tulee, ainakin ihan kaikkein naiiveimman ajatuksen ampuisin alas, että radikalismia torjutaan opettamalla kaikille yhteisesti, että kaikkia pitää suvaita. Eiköhän tällainen oppi mene vähänkin fundamentalismiin kallellaan oleville nuorille paremmin perille, jos sen perustelee muslimiopettaja asiaan sopivilla koraaninkohdilla.
torstai 30. lokakuuta 2014
perjantai 24. lokakuuta 2014
Aineiston äärellä
Siunattu TET-jakso auttoi purkamaan työsumaa, joten tutkijankutkaa poteva opettaja pystyi vihdoin siunatulla syyslomalla omistautumaan tutkimukselle. Osa ajasta meni työn alla olleen artikkelin viimeistelemiseen, mutta pääsin käsiksi myös dialogihankkeeseen liittyneen kyselyn tuottamaan aineistoon. Pitkästä aikaa pääsin siis käsittelemään uutta aineistoa!
Miten kysely sitten onnistui? Alustavasti näyttää siltä, että katsomusten välisen sensitiivisyyden mittarissa jotkin väittämät eivät toimineet aivan toivotulla tavalla. Saan kuitenkin siitä tarkempaa tietoa, kun kvantitatiivinen analyysi on tehty. Sitä en itse ole tekemässä. Sen sijaan omaa kenttääni ovat avoimet vastaukset, joiden luokittelua aloin miettiä.
Ensi lukemalta avoimissa vastauksissa silmiin pistivät aggressiiviset vastaukset, joissa tehtiin pilkkaa uskovaisista, haukuttiin kyselyä tai ihmeteltiin, miten ketään voivat kiinnostaa uskontoasiat ylipäänsä. Suhteessa niitä ei kuitenkaan ole kuin muutamia prosentteja kaikista vastauksista. Lyhyet kyselyvastaukset on hyvin luontevaa käsitellä laadullisen sisällönanalyysin jälkeen määrällisesti. Tämä esimerkki kuitenkin osoittaa, miten helposti tunteisiin osuvat maininnat luultavasti saavat merkittävän osuuden laadullisessa analyysissa muutenkin.
Eihän sen pitäisi olla mikään yllätys, että uskonto joidenkin nuorten mielestä kuuluisi historian sivumaininnaksi (näinkin voi salonkikelpoistaa niitä alatyylisiä ilmaisuja, joiden edessä olen melkein haukkonut henkeäni vastauksia lukiessani). Kuuleehan sellaista omilta oppilailtaankin, samoin internetin uutiskeskusteluista, joista tietenkin on tullut katseltua uskonnonopetukseen liittyviä aiheita. Jotenkin ne vain silti herättivät tunteita.
Eikö tutkijan pitäisi kuitenkin sulkea tunteet pois analyysista? Tietyssä mielessä tietenkin pitäisi, ja siksi juuri on tärkeää olla tarkastella frekvenssejä ja haastaa tulkintojaan. Toisaalta teen tutkimusta paitsi uteliaisuudesta myös opetuksen hyväksi. Siinä mielessä olen maailmanparantaja, joten tunteet omalta osaltaan antavat energiaa tutkimustyöhön. Näin on varmaan aika monen tutkijan kohdalla.
Onko tällä kyselyllä sitten mitään merkitystä opetuksen kannalta? Siihen on varmaan liian aikaista sanoa mitään. Tällä hetkellä tunnen kuitenkin pääseväni kurkistamaan nuorten ajattelumaailmaan ja ajatusten muotoiluun lukiessani vastauksia. Se on sinänsä jo aika kiehtovaa. Ainakin teemoista, joita vastauksista löytyy, voisi muotoilla oppilaiden kanssa käsiteltäviä väittämiä katsomusdialogimateriaaliin, jonka kirjoitamme kevättalvesta.
Miten kysely sitten onnistui? Alustavasti näyttää siltä, että katsomusten välisen sensitiivisyyden mittarissa jotkin väittämät eivät toimineet aivan toivotulla tavalla. Saan kuitenkin siitä tarkempaa tietoa, kun kvantitatiivinen analyysi on tehty. Sitä en itse ole tekemässä. Sen sijaan omaa kenttääni ovat avoimet vastaukset, joiden luokittelua aloin miettiä.
Ensi lukemalta avoimissa vastauksissa silmiin pistivät aggressiiviset vastaukset, joissa tehtiin pilkkaa uskovaisista, haukuttiin kyselyä tai ihmeteltiin, miten ketään voivat kiinnostaa uskontoasiat ylipäänsä. Suhteessa niitä ei kuitenkaan ole kuin muutamia prosentteja kaikista vastauksista. Lyhyet kyselyvastaukset on hyvin luontevaa käsitellä laadullisen sisällönanalyysin jälkeen määrällisesti. Tämä esimerkki kuitenkin osoittaa, miten helposti tunteisiin osuvat maininnat luultavasti saavat merkittävän osuuden laadullisessa analyysissa muutenkin.
Eihän sen pitäisi olla mikään yllätys, että uskonto joidenkin nuorten mielestä kuuluisi historian sivumaininnaksi (näinkin voi salonkikelpoistaa niitä alatyylisiä ilmaisuja, joiden edessä olen melkein haukkonut henkeäni vastauksia lukiessani). Kuuleehan sellaista omilta oppilailtaankin, samoin internetin uutiskeskusteluista, joista tietenkin on tullut katseltua uskonnonopetukseen liittyviä aiheita. Jotenkin ne vain silti herättivät tunteita.
Eikö tutkijan pitäisi kuitenkin sulkea tunteet pois analyysista? Tietyssä mielessä tietenkin pitäisi, ja siksi juuri on tärkeää olla tarkastella frekvenssejä ja haastaa tulkintojaan. Toisaalta teen tutkimusta paitsi uteliaisuudesta myös opetuksen hyväksi. Siinä mielessä olen maailmanparantaja, joten tunteet omalta osaltaan antavat energiaa tutkimustyöhön. Näin on varmaan aika monen tutkijan kohdalla.
Onko tällä kyselyllä sitten mitään merkitystä opetuksen kannalta? Siihen on varmaan liian aikaista sanoa mitään. Tällä hetkellä tunnen kuitenkin pääseväni kurkistamaan nuorten ajattelumaailmaan ja ajatusten muotoiluun lukiessani vastauksia. Se on sinänsä jo aika kiehtovaa. Ainakin teemoista, joita vastauksista löytyy, voisi muotoilla oppilaiden kanssa käsiteltäviä väittämiä katsomusdialogimateriaaliin, jonka kirjoitamme kevättalvesta.
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Maistiaisia katsomusdialogin portaista
Perjantai toi tutkijankutkaiselle opettajalle postia, jossa tosin ilmoitettiin artikkelin lopullisesta hyväksynnästä, mutta samalla arvioijien edelleen vaatimista muutoksista tekstiin. Turhautuminen nimettömien arvioijien rajoittamattomaan valtaan tieteellisen julkaisemisen saralla saa nyt aikaan sen, että julkaisen tässä nyt ennakkotietona Katsomusdialogini portaat -projektista teoreettisen oivalluksen, jonka tasapainottavasti myös sain perjantaina.
Kuten projektin nimestä käy ilmi, oletuksena on, että valmius katsomusten väliseen kohtaamiseen etenee tiettyjen tasojen mukaan. Tässä on kuitenkin oltava tarkkana. Kukaan ihminen ei varmasti etene niitä johdonmukaisesti niin, että edettyään jonkin katsomuksellisen erilaisuuden suhteen yhdelle tasolle pystyisi kohtaamaan kaikki katsomusten maailman ilmiöt sen mukaisesti. On varmasti niin, että mitä suurempaa erilaisuutta kohdataan tai mitä lähemmäksi se tulee itseä, sitä haastavampaa kohtaaminen on. Jokainen joutuu varmasti ottamaan silloin vauhtia aiemmilta tasoilta.
Työryhmän kanssa emme ole puhuneet oikeastaan niinkään paljon näistä tasoista vaan konkreettisemmin taidoista, joita katsomusten väliseen kohtaamiseen tarvitaan. Olen pitänyt mahdottomana yhdistää näitä kahta asiaa ja ollut vähän huolissani, että jompi kumpi puoli saattaa jäädä vähemmälle huomiolle, mikäli ne joudutaan esittämään erillään. Perjantaina kuitenkin valmistelin erääseen koulutukseen esitystä asiasta ja huomasin pystyväni sijoittamaan taidot tasojen välille välittäviksi oppimistavoitteiksi.
"Portaita" on kuusi, ja vaikka tätä ideaa ei ole vielä vertaisarvioitu, niitä ei ole ravistettu hihasta. Pohjalla on Abu-Nimerin uskontojenvälisen sensitiivisyyden luokittelu, joka taas pohjautuu Bennettin kulttuurien välisen sensitiivisyyden analyysiin (M. Abu-Nimer 2001: "Conflict Resolution, Culture and Religion: Toward a Training Model of Interreligious Peacebuilding" Journal of Peace Research 38 (6)). Abu-Nimerin viiteen tasoon on Streibin koulukontekstissa tekemän tutkimuksen pohjalta lisätty vielä kuudes (H. Streib 2001: "Inter-Religious Negotiations: Case Studies on Students’ Perception of and Dealing with Religious Diversity" – H.-G. Heimbrock, Ch. Th. Scheilke, P. Schreiner (eds.): Towards Religious Competence: Diversity as a Challenge for Education in Europe. Münster: Lit). Seuraavaksi esittelen tasot ja taidot, jota kullakin tasolla olevan kannattaisi harjoitella.
Kieltäminen. Tällä tasolla oleva uskoo, että muiden ihmisten katsomukset eivät liity mitenkään hänen elämäänsä. Siksi hän ei halua tietää niistä lisää. Hänellä ei kuitenkaan ole mielipiteitä toisista katsomuksista, vaan hän ei oikeastaan ole vain tiedostanut niiden olemassaoloa. Koulun katsomusdialogiopetuksessa tällä tasolla olevien oppilaiden kohdalla olisi tärkeintä herättää heidän kiinnostuksensa sekä lisätä tietoisuutta eri katsomuksista. He saattavat tarvita myös sen oivaltamista, että heillä itselläänkin on jonkinlainen elämänkatsomus.
Torjunta. Tällä tasolla ihminen kokee muut katsomukset uhaksi. Niissä on jotain väärää ja niistä pitäisi päästä eroon. Ajattelen, että aggressiivisuuden lisäksi torjuva asenne voi saada muitakin ilmauksia kuten tuskastumisen. Tällä tasolla tarvitaan kuuntelemisen, eläytymisen ja kysymisen taitoja. Usein sanotaan, että kaikkein tärkeintä katsomusten välisessä dialogissa on huomata yhdistävät tekijät ja korostaa niitä. Heti seuraavalla tasolla käy ilmi, että se ei ole korkein tavoite tässä jaottelussa. Muotoilisin pikemminkin niin, että eteen päin auttaa se oivallus, että toisellakin tavalla uskovat ovat ihmisiä ja heillä on samankaltaisia tarpeita hyväksyntään ym. kuten minullakin.
Vähättely. Tällä tasolla oleva ratkaiseekin uskontojen välisen rinnakkaiselon ajattelemalla, että olemme kaikki samanlaisia. Tämä on sinänsä oikein suvaitsevainen ajattelutapa, mutta sen kanssa ajaudutaan ongelmiin, kun kohdataan niitä asioita, joissa oikeasti ollaankin erilaisia. Tällä tasolla tarvitaan ohjausta huomaamaan katsomusten sisäisiä ja välisiä eroja. On ehkä kiinnitettävä huomiota siihen, että kuvailemalla toista uskontoa omasta katsomuksestamme tutuilla käsitteillä saatamme tulla tehneeksi väkivaltaa toisen uskonnon ajattelutavalle. Kysymisen ja kuuntelemisen taitoa tarvitaan tässäkin. Siten aletaan paremmin ymmärtää erilaisten perinteiden erilaisia tarpeita ja saadaan pohjaa valmiuksille suhtautua kriittisesti katsomuksiin liittyviin ilmiöihin.
Hyväksyntä. Miksi toisten katsomusten kunnioittava hyväksyminen ei ole korkein katsomusten välisen kohtaamisen taso? Hyväksyntää ilman ei voi hyvää kohtaamista tapahtua, mutta sitä voi olla aika monen tasoista. Se, että hyväksytään toisten katsomusten olemassaolo ja harjoittaminen jossain yksityisyydessä on aivan eri asia kuin suvaita eri katsomusten näkyminen omassa lähiympäristössä varsinkin jos se vaatii vaivannäköä itseltä. Tällä tasolla onkin kehitettävä juuri hyväksyntää yhä lähemmäksi omaa elämää käyvälle katsomusten moninaisuudelle. Pelkästä sietämisestä voidaan pyrkiä kohti yhdessä tekemisestä ja pohtimisesta nauttimista. Yksi lähestymistapa voi olla sen arviointi, pääsevätkö kaikki katsomukset tasa-arvoisesti näkyville ja miten tasa-arvoa voisi parantaa.
Mukautuminen. Kulttuurien välisessä sensitiivisyydessä voidaan päästä siihen asti, että omaksutaan joitain asioita toisesta kulttuurista omaan elämään. Abu-Nimer arvioi oman tutkimuksensa perusteella, että uskontojen ja siten myös yleisemmin katsomusten välisessä työskentelyssä tämä lienee ongelmallinen taso, uskonnot kun ovat selvästi toisensa poissulkevampia kuin kulttuurit. Ajattelisin tämän tason kuitenkin edellisen tason jatkumona, jossa voidaan hiljentyä yhdessä tai juhlia yhdessä omien perinteiden mukaan. Tuntuu siltä, että jotkut ihmiset ovat hyvin herkkiä ulkopuolisuuden tunteelle, jos toiset harjoittavat hartautta, eikä pysty itse osallistumaan. Toiset taas suhtautuvat tällaiseen suurella kiinnostuksella, kolmannet taas ovat harjaantuneita menemään itsekin mukaan. Toinen monille vaikea asia on se, jos vastapuoli puhuu kovin käännyttävästi. Jyri Komulainen on puhunut siitä, kuinka katsomusten kohtaamisessa on hyväksyttävä myös se, että läsnä voi olla toive vastapuolen kääntymisestä. Lopulta on myös todettava, että todennäköisesti katsomusten välisen rinnakkaiselon ja moniuskontoisten perheiden lisääntyminen johtaa siihen, että yhä enemmän on ihmisiä, jotka omassa elämässään todella yhdistelevät elementtejä eri uskonnollisista perinteistä.
Mikä olisi tällä tasolla sitten kehityshaasteena? Vastaus on askel kohti viimeistä tasoa eli vaikeiden asioiden kohtaaminen. Dialogi on suhteellisen helppoa, jos ainoastaan pyritään mukavaan yhdessäoloon ja puhutaan vain kaikkia miellyttävistä asioista. Rauhaa ja ymmärrystä ei kuitenkaan rakenneta puuttumatta niihin asioihin, jotka oikeasti hiertävät ja herättävät suuttumusta.
Rakentava kriittisyys. Kaikkiin uskontoihin liittyy jotain vaikeaa niin historiassa kuin nykypäivässäkin. Kyse on usein suhteesta politiikkaan, ihmisoikeuksiin ja valtaan, mutta kyse on myös yleisyydestä ja yleistämisestä. Mikään uskonto ei kehota pedofiliaan, mutta sillä perusteella ei oikeastaan voi jättää nuorten kanssa käsittelemättä pedofiliaskandaaleita. Silti ei pitäisi joutua selittelemään toisten hirmutekoja vain sillä perusteella, että edustaa samaa katsomusta. Tarvitaankin pitkälle kehittyneitä keskustelutaitoja mutta samalla myös keskinäistä luottamusta, joka voi kehittyä jos on ensin kohdattu aikaisemmilla tasoilla. Tarvitaan aika pitkälle suotuisat olosuhteet, jotta oppilaat koulussa voisivat kehittyä niin pitkälle, että pystyisivät itsenäisesti keskustellen todella käymään sen tasoista keskustelua. Ehkä heille voi kuitenkin antaa eväitä ja ohjausta sitä varten.
Nämä ajatukset ovat jossain määrin testaamattomia käytännössä. Lähiviikkoina alamme hankkeessamme harjoitella näitä taitoja oppilaiden kanssa, ja uutta voi ilmetä. Alkukyselyssä saimme aineistoa oppilaiden tämänhetkisestä tasosta, ja joitain mielenkiintoisia asioita tuli esiin. Aineisto on kuitenkin analysoimatta, enkä pysty vielä sanomaan, vahvistavatko tulokset oletusta, että katsomuksia on sitä vaikeampi kohdata, mitä erilaisempia ne ovat omaan verrattuna tai mitä lähemmäs ne tulevat omaa elämää.
Olen huomannut, että viime aikoina tätä blogia on käyty ainakin vilkaisemassa enemmän kuin ennen. Nyt toivoisinkin sivulla vierailijoilta vähän kommentteja näihin portaisiin. Millaisia kokemuksia teillä on? Löydättekö itsenne? Mitä ei ole otettu huomioon?
Kuten projektin nimestä käy ilmi, oletuksena on, että valmius katsomusten väliseen kohtaamiseen etenee tiettyjen tasojen mukaan. Tässä on kuitenkin oltava tarkkana. Kukaan ihminen ei varmasti etene niitä johdonmukaisesti niin, että edettyään jonkin katsomuksellisen erilaisuuden suhteen yhdelle tasolle pystyisi kohtaamaan kaikki katsomusten maailman ilmiöt sen mukaisesti. On varmasti niin, että mitä suurempaa erilaisuutta kohdataan tai mitä lähemmäksi se tulee itseä, sitä haastavampaa kohtaaminen on. Jokainen joutuu varmasti ottamaan silloin vauhtia aiemmilta tasoilta.
Työryhmän kanssa emme ole puhuneet oikeastaan niinkään paljon näistä tasoista vaan konkreettisemmin taidoista, joita katsomusten väliseen kohtaamiseen tarvitaan. Olen pitänyt mahdottomana yhdistää näitä kahta asiaa ja ollut vähän huolissani, että jompi kumpi puoli saattaa jäädä vähemmälle huomiolle, mikäli ne joudutaan esittämään erillään. Perjantaina kuitenkin valmistelin erääseen koulutukseen esitystä asiasta ja huomasin pystyväni sijoittamaan taidot tasojen välille välittäviksi oppimistavoitteiksi.
"Portaita" on kuusi, ja vaikka tätä ideaa ei ole vielä vertaisarvioitu, niitä ei ole ravistettu hihasta. Pohjalla on Abu-Nimerin uskontojenvälisen sensitiivisyyden luokittelu, joka taas pohjautuu Bennettin kulttuurien välisen sensitiivisyyden analyysiin (M. Abu-Nimer 2001: "Conflict Resolution, Culture and Religion: Toward a Training Model of Interreligious Peacebuilding" Journal of Peace Research 38 (6)). Abu-Nimerin viiteen tasoon on Streibin koulukontekstissa tekemän tutkimuksen pohjalta lisätty vielä kuudes (H. Streib 2001: "Inter-Religious Negotiations: Case Studies on Students’ Perception of and Dealing with Religious Diversity" – H.-G. Heimbrock, Ch. Th. Scheilke, P. Schreiner (eds.): Towards Religious Competence: Diversity as a Challenge for Education in Europe. Münster: Lit). Seuraavaksi esittelen tasot ja taidot, jota kullakin tasolla olevan kannattaisi harjoitella.
Kieltäminen. Tällä tasolla oleva uskoo, että muiden ihmisten katsomukset eivät liity mitenkään hänen elämäänsä. Siksi hän ei halua tietää niistä lisää. Hänellä ei kuitenkaan ole mielipiteitä toisista katsomuksista, vaan hän ei oikeastaan ole vain tiedostanut niiden olemassaoloa. Koulun katsomusdialogiopetuksessa tällä tasolla olevien oppilaiden kohdalla olisi tärkeintä herättää heidän kiinnostuksensa sekä lisätä tietoisuutta eri katsomuksista. He saattavat tarvita myös sen oivaltamista, että heillä itselläänkin on jonkinlainen elämänkatsomus.
Torjunta. Tällä tasolla ihminen kokee muut katsomukset uhaksi. Niissä on jotain väärää ja niistä pitäisi päästä eroon. Ajattelen, että aggressiivisuuden lisäksi torjuva asenne voi saada muitakin ilmauksia kuten tuskastumisen. Tällä tasolla tarvitaan kuuntelemisen, eläytymisen ja kysymisen taitoja. Usein sanotaan, että kaikkein tärkeintä katsomusten välisessä dialogissa on huomata yhdistävät tekijät ja korostaa niitä. Heti seuraavalla tasolla käy ilmi, että se ei ole korkein tavoite tässä jaottelussa. Muotoilisin pikemminkin niin, että eteen päin auttaa se oivallus, että toisellakin tavalla uskovat ovat ihmisiä ja heillä on samankaltaisia tarpeita hyväksyntään ym. kuten minullakin.
Vähättely. Tällä tasolla oleva ratkaiseekin uskontojen välisen rinnakkaiselon ajattelemalla, että olemme kaikki samanlaisia. Tämä on sinänsä oikein suvaitsevainen ajattelutapa, mutta sen kanssa ajaudutaan ongelmiin, kun kohdataan niitä asioita, joissa oikeasti ollaankin erilaisia. Tällä tasolla tarvitaan ohjausta huomaamaan katsomusten sisäisiä ja välisiä eroja. On ehkä kiinnitettävä huomiota siihen, että kuvailemalla toista uskontoa omasta katsomuksestamme tutuilla käsitteillä saatamme tulla tehneeksi väkivaltaa toisen uskonnon ajattelutavalle. Kysymisen ja kuuntelemisen taitoa tarvitaan tässäkin. Siten aletaan paremmin ymmärtää erilaisten perinteiden erilaisia tarpeita ja saadaan pohjaa valmiuksille suhtautua kriittisesti katsomuksiin liittyviin ilmiöihin.
Hyväksyntä. Miksi toisten katsomusten kunnioittava hyväksyminen ei ole korkein katsomusten välisen kohtaamisen taso? Hyväksyntää ilman ei voi hyvää kohtaamista tapahtua, mutta sitä voi olla aika monen tasoista. Se, että hyväksytään toisten katsomusten olemassaolo ja harjoittaminen jossain yksityisyydessä on aivan eri asia kuin suvaita eri katsomusten näkyminen omassa lähiympäristössä varsinkin jos se vaatii vaivannäköä itseltä. Tällä tasolla onkin kehitettävä juuri hyväksyntää yhä lähemmäksi omaa elämää käyvälle katsomusten moninaisuudelle. Pelkästä sietämisestä voidaan pyrkiä kohti yhdessä tekemisestä ja pohtimisesta nauttimista. Yksi lähestymistapa voi olla sen arviointi, pääsevätkö kaikki katsomukset tasa-arvoisesti näkyville ja miten tasa-arvoa voisi parantaa.
Mukautuminen. Kulttuurien välisessä sensitiivisyydessä voidaan päästä siihen asti, että omaksutaan joitain asioita toisesta kulttuurista omaan elämään. Abu-Nimer arvioi oman tutkimuksensa perusteella, että uskontojen ja siten myös yleisemmin katsomusten välisessä työskentelyssä tämä lienee ongelmallinen taso, uskonnot kun ovat selvästi toisensa poissulkevampia kuin kulttuurit. Ajattelisin tämän tason kuitenkin edellisen tason jatkumona, jossa voidaan hiljentyä yhdessä tai juhlia yhdessä omien perinteiden mukaan. Tuntuu siltä, että jotkut ihmiset ovat hyvin herkkiä ulkopuolisuuden tunteelle, jos toiset harjoittavat hartautta, eikä pysty itse osallistumaan. Toiset taas suhtautuvat tällaiseen suurella kiinnostuksella, kolmannet taas ovat harjaantuneita menemään itsekin mukaan. Toinen monille vaikea asia on se, jos vastapuoli puhuu kovin käännyttävästi. Jyri Komulainen on puhunut siitä, kuinka katsomusten kohtaamisessa on hyväksyttävä myös se, että läsnä voi olla toive vastapuolen kääntymisestä. Lopulta on myös todettava, että todennäköisesti katsomusten välisen rinnakkaiselon ja moniuskontoisten perheiden lisääntyminen johtaa siihen, että yhä enemmän on ihmisiä, jotka omassa elämässään todella yhdistelevät elementtejä eri uskonnollisista perinteistä.
Mikä olisi tällä tasolla sitten kehityshaasteena? Vastaus on askel kohti viimeistä tasoa eli vaikeiden asioiden kohtaaminen. Dialogi on suhteellisen helppoa, jos ainoastaan pyritään mukavaan yhdessäoloon ja puhutaan vain kaikkia miellyttävistä asioista. Rauhaa ja ymmärrystä ei kuitenkaan rakenneta puuttumatta niihin asioihin, jotka oikeasti hiertävät ja herättävät suuttumusta.
Rakentava kriittisyys. Kaikkiin uskontoihin liittyy jotain vaikeaa niin historiassa kuin nykypäivässäkin. Kyse on usein suhteesta politiikkaan, ihmisoikeuksiin ja valtaan, mutta kyse on myös yleisyydestä ja yleistämisestä. Mikään uskonto ei kehota pedofiliaan, mutta sillä perusteella ei oikeastaan voi jättää nuorten kanssa käsittelemättä pedofiliaskandaaleita. Silti ei pitäisi joutua selittelemään toisten hirmutekoja vain sillä perusteella, että edustaa samaa katsomusta. Tarvitaankin pitkälle kehittyneitä keskustelutaitoja mutta samalla myös keskinäistä luottamusta, joka voi kehittyä jos on ensin kohdattu aikaisemmilla tasoilla. Tarvitaan aika pitkälle suotuisat olosuhteet, jotta oppilaat koulussa voisivat kehittyä niin pitkälle, että pystyisivät itsenäisesti keskustellen todella käymään sen tasoista keskustelua. Ehkä heille voi kuitenkin antaa eväitä ja ohjausta sitä varten.
Nämä ajatukset ovat jossain määrin testaamattomia käytännössä. Lähiviikkoina alamme hankkeessamme harjoitella näitä taitoja oppilaiden kanssa, ja uutta voi ilmetä. Alkukyselyssä saimme aineistoa oppilaiden tämänhetkisestä tasosta, ja joitain mielenkiintoisia asioita tuli esiin. Aineisto on kuitenkin analysoimatta, enkä pysty vielä sanomaan, vahvistavatko tulokset oletusta, että katsomuksia on sitä vaikeampi kohdata, mitä erilaisempia ne ovat omaan verrattuna tai mitä lähemmäs ne tulevat omaa elämää.
Olen huomannut, että viime aikoina tätä blogia on käyty ainakin vilkaisemassa enemmän kuin ennen. Nyt toivoisinkin sivulla vierailijoilta vähän kommentteja näihin portaisiin. Millaisia kokemuksia teillä on? Löydättekö itsenne? Mitä ei ole otettu huomioon?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)