Terveiset Tartosta

Tutkijankutkaa poteva opettaja lähti kesälaitumille tällä kertaa erityisissä tunnelmissa, sillä ensi lukuvuodeksi opettajankutsumus jää sivuun. Tutkijankutkaa lievittää silloin varsinainen tehokuuri, sillä olen koko lukuvuoden opintovapaalla uskontotieteen syventävien opintojen parissa, ja tutkielmaa aion tehdä nimenomaan aiheesta, joka minua on aikaisemmin jo kiinnostanut tutkimusmielessä. Mikä olisikaan tässä tilanteessa ollut parempi tapa aloittaa kesäloma kuin osallistua tieteelliseen konferenssiin?

Tartossa pidettiin juhannuksenalusviikolla kahdeksas Nordic Conference on Religious Education. Koolla oli uskonnonopetuksen ja uskontokasvatuksen tutkijoita Pohjoismaista ja Baltian maista. Teemana oli "Shifting Borders in Religious Education". Itse esittelin katsomusten väliseen dialogiin liittyvää tutkimustani viime lukuvuoden ajalta, mikä tietenkin sopi teemaan hyvin, joskin teema oli varsin väljä.

Jenny Berglund

Jenny Berglund Södertörnin yliopistosta Tukholmasta piti yhden konferenssin pääluennoista. Hänen tutkimuksessaan rajat ovat olleet hyvin konkreettisesti läsnä, sillä hän on tutkinut uskonnonopetusta lähellä valtionrajoja sijaitsevissa viidessä kohteessa Itämeren alueella. Kaikissa raja erotti myös uskonnollisesti, ja tutkimuskysymyksenä oli, opetettiinko rajan toisella puolella vaikuttavasta uskonnollisuudesta kouluissa. Kaikissa vastaus oli sama: ei juuri mitään. Vastaus oli siis sama, vaikka yhdessä tapauksessa (Valga - Valka Viron ja Latvian rajalla) raja oli todella lähellä ja sen ylittäminen äärimmäisen arkipäiväistä ja vaikka toisessa tapauksessa oli merkittävää siirtolaisuutta rajan yli. Syytä tähän pohdittiin myös keskustelussa, ja yksi keskustelijoista ehdotti, että opetussuunnitelma on niin täyteen pakattu, että opetukseen ei pysty lisäämään muita aiheita. Itsekin olisin taipuvainen uskomaan tähän selitykseen. Jenny Berglund kuitenkin tyrmäsi ajatuksen huomauttamalla, että opetussuunnitelmissa on kyllä väljyyttä ja että jos niissä mainitaan tutustuminen eri kirkkokuntiin, siihen voisi helposti sisällyttää myös ainesta maantieteellisesti läheisen alueen uskonnollisuudesta, esimerkiksi Itä-Suomessa (yksi esimerkeistä Imatra) Venäjän ortodoksisuudesta. 

Jäin miettimään tätä. Mikä meitä opettajia estää ottamasta enemmän huomioon paikallista ympäristöä sisältöjä valittaessa? Oikeasti opetussuunnitelmassa on melko paljon asiaa tuntimäärään nähden, mutta onhan nyt esimerkiksi yläkoulussa kirkkokuntiin tutustumiseenkin varattavissa helposti vähintään 10 tuntia. On arvovalinta, miten sen käyttää (ja varaako siihen enemmän vai esimerkiksi luterilaisen kirkon nykypäivään, jota itse nykyään yritän painottaa). Tutkimukset ovat osoittaneet, että oppikirjat vaikuttavat hyvin vahvasti opetukseen, ja ne usein ottavat opetussuunnitelman sijan suunnittelua ohjaavana tekijänä. Ehkä on myös niin, että vaikka opettaja seuraisi opetussuunnitelmaan, oppikirja toimii sen tulkintana tai ainakin vaikuttaa siihen vahvasti. Ajatus helposti on, että tässä ovat perusasiat ja kaikki muu on ekstraa. 

Toisaalta oppilailla on oltava perusasiat vaikkapa ortodoksisesta kirkosta ennen kuin voi esitellä Venäjän ortodoksisuutta. Oppikirja ei ole myöskään vähäpätöinen asia sen suhteen, että ottaakseen joitain asioita käsittelyyn opettajalla on oltava jotain materiaalia. Hänellä on oltava itsellään tietoa ja hänellä on oltava jotain, mitä viedä luokkaan. Opetushan ei ole vain sitä, että opettaja kertoo. Joissain tapauksissa tietoa juuri lähialueiden uskonnollisesta tilanteesta ei ole omalla kielellä saatavissa tai sitten se voi olla hyvin ristiriitojen värittämää kuten juuri Suomen (tai lännen) ortodoksien suhteet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Siellä, missä rajaa ylitetään helposti ja usein, vierailijoiden kutsuminen olisi hyvin luontevaa. Yhden vierailun järjestäminen voi olla opettajalle helppo juttu, mutta sen ottaminen osaksi kaikkien ryhmien opetusta jatkuvasti teettääkin paljon enemmän töitä. 

Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin sanottava, että pienellä luovuudella pitäisi olla mahdollista ottaa mukaan paikallista ainesta niin uskonnon kuin historiankin opetukseen. Sen voi yhdistää maininnaksi "perusasioiden" käsittelyyn ja antaa mahdollisuus oppilaille kysellä enemmän. On varmasti tärkeää säännöllisesti kyseenalaistaa se, mikä määrää sen, mitä minä opetan ja minkä verran mihinkin varataan aikaa. 

Tutkijankutkaa potevalle opettajalle tärkein anti konferenssista oli kuitenkin rohkaisu, jota omaa työtä kohtaan sai. Monesti on tullut harmitelluksi, miten toimintatutkimuksen olisi voinut suunnitella huolellisemmin ja toisella tavalla. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että siitä saa irti ainakin yhteen artikkeliin ainekset. Omaa työtään voi siis tutkia jollain tavalla. Aihe myös kiinnostaa monia. Sain tietää parista muusta dialogiin ja ennakkoluulojen poistamiseen liittyvästä projektista, joista toisesta ehkä lisää myöhemmin. Olin mukana myös työpajassa, jossa käsiteltiin kertomusten käsittelyä tavalla, joka mielestäni sopisi hyvin katsomusten väliseen dialogiin. Siihenkin aiheeseen palaan ehkä vielä perusteellisemmin. 

Pietarin ja Paavalin kirkon raunio

Lukupäiväkirjasta: Suosituksia uskontojen opettamiseen osana monikulttuurisuuskasvatusta

Sain juuri luettua teoksen, joka julkaistiin viime syksynä. Se liittyy Euroopan neuvoston antamiin suosituksiin sisällyttää uskonnon käsittelyä opetukseen, jonka tavoitteena on lisätä kulttuurien välistä ymmärrystä. Kyseessä on Warwickin yliopiston professorin Robert Jacksonin kirjoittama

Signposts - Policy and practice for teaching about religions and non-religious world views in intercultural education.

Kirja on tarkoitettu opettajille, poliitikoille ja opettajankouluttajille, joskin uskon, että täällä Suomessa se päätyy lähinnä opettajankouluttajien tai opettajiksi opiskelevien käsiin. Syyttäisin osin kielimuuria siitä, että meillä ei ole juuri levitetty sanaa uskonnonopetukseen liittyvistä Euroopan Neuvoston julkilalusumista eikä esimerkiksi ETYJ:in alaisen järjestön suosituksista uskontoja koskevasta opetuksesta Toledo Guiding Principles on Teaching about Religions and Beliefs in Public Shcools. Olen tietenkin osin itsekin vastuussa tästä täydennyskoulutusta järjestävänä konsultoivana opettajana. Ehkä täydennyskoulutukselle on kuitenkin otollisempaa edistää suositusten periaatteita erilaisten menetelmien kautta kuin käydä läpi itse asiakirjoja. Opetussuunnitelmatyölle asiakirjat ja Signpostsin kaltaiset käsitteitä, tutkimustuloksia ja menetelmiä kokoavat kirjat olisivat kuitenkin arvokkaita, samoin oppimateriaalien tekijöille.

Kirja on hyvin selkeästi jäsennelty, eikä siinä sanoma hämärry teorian taakse, kuten tieteellisessä tekstissä joskus käy. Kyseessä ei siis olekaan varsinainen tieteellinen teksti, vaan tutkimukseen nojautuva esitys. Jos vertaan sitä Toledo Guiding Principlesiin, jossa oli jonkin verran käytännön esimerkkejä ja paljon samojen asioiden toistelua eri yhteyksissä, tässä kirjassa on enemmän käytännön esimerkkejä ja jonkin verran vähemmän toistoa.

Signpostsissa on paljon asiaa katsomusten välisestä dialogista. Olisi ehkä ollut hyvä lukea teos tuoreeltaan, koska siitä olisi voinut saada hyviä ideoita dialogiprojektiimme liittyvään toimintatutkimukseen. Ehkä on kuitenkin turha jossitella, sillä ilman muuta suunnitelmat oli tehtävä ajoissa eikä niitä olisi ollut helppo muuttaa enää syksyn aikana. Kirjassa käsitellään myös katsomuksellista kirjavuutta monesta eri näkökulmasta, myös uskonnottomien katsomusten määrittelyn problematiikkaa. Sen sijaan taitoihin ja niissä kehittymiseen kirja ei mielestäni olisi tuonut mitään merkittävää uutta.

Siihen kiinnitin huomiota, että Jackson käyttää häpeilemättä käsitettä suvaitsevaisuus. Useinhan kuulee, että tuo sana pitäisi poistaa kokonaan käytöstä, koska suvaitsevaisuudessa ikään kuin ylhäältä päin annetaan jollekin tila, jonka pitäisi kuulua tälle henkilölle tai hänen edustamalleen asialle itsestäänselvyytenä. Sanan käytöllä luodaan käsitys, että on esimerkiksi enemmistön vallassa myöntää olemassaolon oikeutus jollekin - tai halutessaan kieltää se. Minusta on kuitenkin realismia käyttää käsitettä suvaitsevaisuus etenkin kasvatuksessa. Jackson määrittelee suvaitsevaisuuden niin, että henkilö hyväksyy, että toisella on oikeus kannattaa erilaisia näkemyksiä kuin henkilö itse. Suvaitsemattomuus eli kyvyttömyys tai haluttomuus tähän on asenne, josta joidenkin nuorten kanssa lähdetään liikkeelle. Kasvattaja kohtaa sen, vaikka olisi itse käyttämättä sanaa suvaitsevaisuus.

Tärkeä käsite kirjassa on turvallinen tila, "safe space". Olen viime aikoina ollut vähän varautunut tuon käsitteen kanssa, koska luin jokin aika sitten Robert Boostromin artikkelin, jossa hän kritisoi turvallisen tilan käsitettä. Sitä käytetään hänen mielestään (tosin artikkeli on vuodelta 1998) määrittelemättä. Toisaalta hän kysyy, voiko oppimista tapahtua, jos oppilasta ei koskaan haasteta tai arvostella. Turvallisuuden korostaminen voi myös johtaa dialogin tukahduttamiseen konfliktien pelossa. Jackson kyllä määrittelee turvallisen tilan. Turvallinen uskonnonopetuksen luokkatilanne on sellainen, jossa kukin voi tuoda esiin vakaumustaan pelkäämättä joutumista naurunalaiseksi. Jackson myös myöntää, että mikään luokkatilanne ei voi olla koko ajan turvallinen kaikille. Tämä on hyvin tärkeä myönnytys, sillä opettajallehan turvallisen tilan vaatimus lataa paljon vastuuta asioista, joita hän ei oikeastaan voi kontrolloida. On toisaalta itsestäänselvyys, että opettaja ei saa hyväksyä henkilökohtaisten asioiden kritisoimista eikä niille naureskelua. Hän ei saa myöskään syyllistyä niihin itse. Hän ei voi kuitenkaan puuttua puheisiin ennen kuin ne on lausuttu eikä sulkea pois tunnilta tunnin ulkopuolisia jännitteitä.

Turvallisen tilan ongelmallisuus uskonnontunnilla tuli hyvin kuvailluksi myös Mike Castellin artikkelissa, josta sain Signpostsista vinkin. Siinä kuvataan uskonnontunti, jossa oppilas kommentoi yliluonnollisia aineksia sisältävää kertomusta Guru Nanakista sanoilla "Toi on typerää." Tunnilla törmäävät maallistuneen, tieteellisen maailmankuvan omaksuneen oppilaan kehittymättömät kyvyt purkaa hämmennystään rakentavammalla tavalla, vakaumuksellisen sikhioppilaan henkilökohtainen suhde tähän maailmankatsomuksellista totuutta perustelevaan kertomukseen sekä tuntia pitävän opetusharjoittelijan pyrkimys käsitellä sikhiläisyyttä pluralistisesta, kaikkia vastauksia yhtä oikeina pitävästä näkökulmasta. Törmäys on väistämätön, mutta ymmärsin Castellin kirjoitusta niin, että dialogitaitojen kehittäminen vähentäisi sen voimaa. Erilaiset näkemykset tehtäisiin näkyviksi ja niistä opeteltaisiin kyselemään kunnioittavasti. Toisin sanoen turvallinen tila voisikin olla dialogin lopputulos eikä edellytys. Tämä antaa ajattelemisen aihetta.

Yhden kiinnostavan, ilmaisen (joskin englanninkielisen) opetusmateriaalin, jonka Signposts esitteli, haluaisin vielä tässä esitellä. Se on niin ikään Euroopan Neuvoston materiaali, Autobiography of Intercultural Encounters through Visual Media. Se on valmis ja varsin laaja kysymyspatteristo kuvien käsittelyyn osana kulttuurienvälistä mediakasvatusta. En usko, että uskonnonopettajalta veisi kauan kääntää siitä käyttöönsä riittävä määrä kysymyksiä, joten suosittelen lämpimästi tutustumaan materiaaliin.

Katsomusdialogimateriaalia, olkaa hyvät!

Iloisena voin kertoa, että katsomusdialogiprojektimme, josta olen täällä moneen kertaan kertonut, on vihdoin edennyt siihen vaiheeseen, että saan julkistaa materiaalimme.

Askelia katsomusdialogiin from Askelia katsomusdialogiin, Espoon kaupungin suomenkielinen opetus

Tässä vaiheessa tärkeintä, mitä voin sanoa, on kannustaa ottamaan materiaali käyttöön. Tiedän, että katsomusten välisten kohtaamisten järjestäminen on uskonnonopettajalle työlästä. Jos opettaa pelkkää uskontoa esimerkiksi seitsemänsarjaisessa koulussa ja suunnittelisi dialogijakson yhdelle vuosikurssille, järjestelyt pitäisi tehdä seitsemän kertaa vuodessa. Lisäksi on vielä niin, että oikeastaan yhdessä kohtaamisessa päästään vasta alkuun.

Vaivannäkö kuitenkin kannattaa. Itse opetan koulussa, jossa on todella vähän katsomuksellista moninaisuutta. Meillä on tällä hetkellä yksi ainoa muslimioppilas, eivätkä kaikki seiskaluokkalaiseni edes tienneet sitä, vaikka kyseessä on tyttö, joka käyttää huivia. Oppilaille on valtava elämys kohdata muslimi, joka puhuu heidän kieltään ja elää heidän maailmassaan. Myös monet dialogiin valmistavat harjoitukset toivat uskonnonopetukseen uutta sähköä. Ilmeisesti siinä oli jotain käytännöllisyyttä ja omaan elämään liittymistä, joka sai sellaiset oppilaat aktivoitumaan, jotka aikaisemmin olivat olleet vaiteliaampia.

Projektiin liittyvä tutkimus on vielä kesken, vaikka yhtä ja toista on jo opittu. Materiaalin esipuheessa esitellään teoria dialogitaitojen kehittymisestä, mutta kysely, jolla tätä teoriaa piti tarkentaa, on vielä analysoimatta loppuun asti. Itse projektissakin aika loppui usein kesken. Ajanpuute esti aineiston keräämisen sillä tarkkuudella, kuin olisi ollut kiinnostavaa, esimerkiksi oppilashaastattelujen tekemisen. Toisaalta aika asetti rajat oppituntien määrälle, jonka projektiin pystyi käyttämään. Ei päästy lopulta kovin syvälle, vaikka se oli tavoitteena. Ei myöskään päästy käsittelemään konflikteja tai todella vaikeita asioita. Näissäkin tosin oppilaille tuntui olevan tärkeä kokemus, että asioita voi tosiaan kysyä ja kiinnittää huomiota tapaan, jolla kysyy. Konflikteista puhuttaessa (projektin ajankohtaanhan sattuivat niin ISISin nousu kuin Charlie Hebdon isku) heihin varmasti vetosi muslimivierailijoidemme tuskastuminen yleistyksiin. On selvää, että yhdellä kierroksella ei voi edetä kuin yhden askeleen.

Omassa mielessäni pyörittelen toistaiseksi ratkaisua saamatta (vaikka ainekohtainen ops-työ antaisi nyt hyvät mahdollisuudet räätälöidä ratkaisuja), miten katsomusdialogi saataisiin sovitettua muidenkin vuosikurssien yhteyteen kuin nykyisen seiskan maailmanuskontoihin yhtä luontevasti. Ilman muuta kristinuskon, Raamatun ja etiikan käsittelyssä olisi paikka dialogitaitojen harjoittelulle, mutta miten se käytännössä muotoiltaisiin, sitä en ole vielä ratkaissut. Samalla pitäisi siis pystyä kehittämään valmiuksia kohdata yhä vaikeampaa erilaisuutta.

Tutkimusaiheita siis riittäisi toisellekin kierrokselle. Tässä vaiheessa kuitenkin voi tehdä välitilinpäätöksen, jota jo aloittelin hankkeen päätösseminaarissa ja varmasti jatkan muun aineiston parissa vähitellen langanpäitä kokoillen. Ja erityisesti nyt kohotan valokeilaan tämän materiaalin sekä kiitän koko työryhmää, joka oli mukana sitä tekemässä, Piaa, Piaa, Nohaa, Olgaa, Kaija-Leena, Juhaa, Raijaa ja Vaulaa!