Miten taltuttaa painajainen?

Täytyy sanoa, että omassakin mielessä on viime päivinä käynyt toive, että kunpa tämä olisi vain pahaa unta. Puhun siis tapauksesta Olli Immonen, mutta minun painajaiseni ei ole monikulttuurisuus vaan tämä tilanne, jossa osa kansasta tuntuu todella kokevan, että vierasmaalaiset ihmiset Suomessa uhkaavat meitä ja meidän elämäntapaamme. Vähän on kyllä käynyt mielessä, että onko Immonen tosissaan vai pyrkiikö hän vain tällaisella helposti tunteisiin vetoavalla retoriikalla taistelusta puhtaudesta saamaan valtaa. Alan myös kallistua sille kannalle, että kaikkein suurin ongelma eivät ole ne Vastarintaliikkeen tyyppiset toistaiseksi aika pienet ääriliikkeet vaan ne lukuisat ihan tavalliset ihmiset, jotka joidenkin omien kokemustensa perusteella ovat alttiita uhka-retoriikalle.

Elän varmasti jonkinlaisessa kuplassa, mutta haluaisin todella ymmärtää, mistä tämä oman aseman uhatuksi kokeminen kumpuaa. Niin kuin moni muukin, haluaisin toimia sen hyväksi, että tämä maa ei jakaantuisi toisiaan sättiviin "suvaitsevaistoon" ja "rasisteihin", vaikka monikin henkilö toki voi kuulua rintamalinjan eri puolille asiasta riippuen. Tutkijana uskon, että vain parempi ymmärrys voi tuottaa tehokkaita toimenpiteitä. Mitään tutkimusta en toki ole nyt tehnyt enkä lukenut, enkä myöskään ole keksinyt, miten voitaisiin toimia tavoitteeni saavuttamiseksi pitkäjänteisesti ja jatkuvasti - vaikka on tietenkin muistettava, että opettajanahan toimin juuri pitkäjänteisesti ja jatkuvasti rasismia ja stereotypioita vastaan. Nämä aikuiset eivät vain ole siellä luokassani! Kirjoitan tässä nyt eräänlaisen oppimateriaalin sen pohjalta, mitä tässä olen viime päivinä yrittänyt ymmärtää.

Mitä monikulttuurisuus on?

Minun ymmärtääkseni monikulttuurisuus on yhteiskunnan sellainen piirre, että siellä elää rinnakkain erilaisia kulttuureita. Moni on viime päivien keskustelussa korostanut, että tämän on suomalaisen yhteiskunnan piirre, joka ei ole uusi ja jota ei voi pyyhkiä pois. Ei myöskään ole mitään yhteistä ja yleistä suomalaista kulttuuria, jonka kaikki piirteet jokainen suomalainen tuntisi itselleen läheiseksi.

Toisteltu fraasi on "monikulttuurisuus on rikkaus". Itse koen niin. Olen työssäni kohdannut erilaisia kulttuureita edustavia ihmisiä ja keskustellut heidän kanssaan. Tuntuu loputtomalta, miten erilaisia arkeen, juhlaan, ihmissuhteisiin ja viestintään liittyviä merkityksiä voidaan vertailla heidän kanssaan. Joskus keskustelussa joku arvostelee suomalaisia arvoja ja normeja, joskus vain ihmetellään yhdessä. Ymmärrän kuitenkin täysin, että ihan kaikki eivät haltioidu tällaisista keskusteluista niin kuin minä. Minulla on tällaiset mieltymykset, ja koen itseni etuoikeutetuksi - ja sitä varmasti olenkin - kun saan työssäni fiksujen eri kulttuurien edustajien kanssa keskustella asioista. Toisilla on varmasti toisenlaiset kiinnostuksen kohteet, ja moni voi kokea tällaiset kohtaamiset hyvinkin vaikeiksi, erityisesti oman elämäntavan arvostelun. Siksi tätä fraasia pitäisi jotenkin pystyä purkamaan. Mitä hyötyä monikulttuurisuudesta on jollekin tietylle henkilölle hänen elämäntilanteessaan? Onko siitä hyötyä kaikille? Voiko siitä olla haittaa? Voiko haittoja minimoida? Voiko haittoja pienentää muuttamalla omaa asennettaan?

Käsitteen monikulttuurisuus (multicultural) rinnalla käytetään usein myös kulttuurien välinen (intercultural). Tämä vähän huonosti suomeksi kääntyvä termi voidaan nähdä eräänlaiseksi tavoitteeksi, millaisia noiden monien kulttuurien välisten suhteiden pitäisi olla. Kulttuurien välisyys yhteiskunnassa merkitsee sitä, että kulttuurien edustajat eivät pitäydy omissa oloissaan vaan kulttuureilla on keskenään kanssakäymistä. Tämä on normatiivista ajattelua, mutta mielestäni vieraisiin kulttuureihin epäluuloisesti suhtautuvien pitäisi hyväksyä kulttuurien välisyys tavoitteeksi. Nimittäin jos haluamme, että Suomessa elävät maahanmuuttajat tutustuvat tai sopeutuvat suomalaiseen kulttuuriin, tarvitaan kanssakäymistä ja vuorovaikutusta, ja tämä vaatii sopeutumista myös valtakulttuurin jäseniltä - ja parhaimmillaan ennakkoluuloton vuorovaikutus myös johtaa sopeutumiseen. Mielestäni tämä käsite on tärkeä tässä keskustelussa siksi, että monien ihmisten pelot tuntuvat liittyvän siihen, millaiset säännöt säätelevät eri kulttuurien välistä kanssakäymistä ja kuka ne ehdot sanelee.

Väärinkäsityksiä monikulttuurisuudesta / kulttuurien välisyydestä Suomessa

Seuraavassa käsittelen muutamia käsityksiä, joihin törmäsin mm. Ruskeat tytöt -blogin kommentoinnissa.

Monikulttuurisuus merkitsee sitä, että kaikki on sallittua kulttuurisin perustein.

Monikulttuurisuuden kannattajat ovat tietoisia kulttuurirelativismin vaaroista. Monet heistä ovat liberaaleja ja pitävät ihmisoikeuksia luovuttamattomina arvoina, joiden avulla kulttuurien arvoja ja käytäntöjä voidaan tarkastella. Tämä tosin vaatii sensitiivisyyttä aika lailla.

Meitä vaaditaan noudattamaan vieraiden kulttuurien tapoja.

Mielestäni tällä väitteellä ei ole perusteita. Käsityksen taustalla on ehkä jonkinlainen porttiteoria. Jos ehdotetaan, että jostain perinteisestä asiasta luovutaan tietyissä tilanteissa (en nyt viitsisi käyttää tässä Suvivirttä tai betoniporsaita esimerkkinä, mutta ilmeisesti ja valitettavasti nekin ovat vaikuttaneet), koska ne voivat loukata joitakuita kulttuurin tai uskonnon perusteella, tämä tarkoittaa, että kulttuurinen vähemmistö sanelee säännöt ja seuraavaksi suomalaisnaiset pakotetaan pitämään huntua. Ylilyöntejä varmasti on, samoin sitä, ettei ehditä tai osata käydä neuvotteluja vähemmistöjen kanssa.

Muiden kulttuurien edustajille ei saa huomauttaa mistään.

"Kukkahattutädit" eivät kiellä ketään ottamasta puheeksi esimerkiksi taloyhtiössä ongelmallista käytöstä, vaikka se olisi toisessa kulttuurissa normaalia. Kuten kaikessa naapureiden välisessä kanssakäymisessä, mikäli käytös ei varsinaisesti riko yhtiöjärjestystä, pitää olla valmis sovittelemaan. Tässä voisi kyllä olla kansalaisaktiivisuuden paikka. Miten näitä neuvotteluja käydään, jos on kielimuuria ja ennakkoluuloja tai äkkiväärää käytöstä puolin ja toisin? Kuka rahoittaisi maksuttomien (tai edullisten) naapurisovittelijoiden koulutuksen ja toiminnan? Olisiko siinä jotain uutta ja konkreettista, millä voitaisiin auttaa molemminpuolista integroitumista?

Meidän ei tarvitse tarjota maahantulijoille parempaa kohtelua kuin heidän lähtömaissaan tarjottaisiin meille.

"Jos minä muuttaisin Lähi-itään, ei minulle järjestettäisi uskonnonopetusta / oman äidinkielen opetusta / vapautusta uskonnollisista tilaisuuksista jne." Jos arvostamme uskonnonvapautta tai jotain muuta ihmisoikeutta, emme kai oikeasti ole ottamassa mallia jostain Lähi-idän diktatuurista?

Monikulttuurisuuden ongelmat saadaan kuriin laittamalla maahanmuutto kuriin.

Jos pidämme itseämme moraalisina ihmisinä, emme voi sysätä vastuuta maailman hädänalaisista ihmisistä kokonaan maailman köyhimmille maille (tai Välimeren tilannetta ajatellen Euroopan köyhimmille maille). Tämä on ehdoton ei. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käsitellä monikulttuurisuuden haasteita täällä Suomessa ja käyttää siihen asiaankuuluvat resurssit. On tietenkin muistettava, että maahanmuuttajista vain osa on pakolaisia tai turvapaikanhakijoita tai heidän perheitään, mutta yleensä työn perässä muuttavia pidetään "sopeutumiskelpoisempina".

Mitä monikulttuurisuus / kulttuurienvälisyys meiltä vaatii?

Itsestäänselvyyksiä, mutta niin vaikeita asioita:

Älä yleistä.

Peruskoululainenkin osaa toistaa tämän. Älä yleistä, älä yleistä. Mutta kahdesta syystä se on lopultakin todella vaikeaa. Yleistäminen kansallisuuden tai siihen verrattavan piirteen vuoksi tuntuu olevan syvästi inhimillistä. Sitä vastaan on taisteltava joka päivä omassa itsessään. Sivistys auttaa, mutta ei aina riitä. Toinen vaikeus on se, että yleistämisen kielto todella tarkoittaa sitä, että vaikka olisi jollain vedenpitävällä keinolla osoitettu, että ihmisryhmässä x on yksi rehellinen jäsen ja kaikki muut ovat huijareita tai varkaita, jokaiselle ihmisryhmän x jäsenelle on periaatteessa annettava mahdollisuus osoittaa teoillaan, onko se rehellinen henkilö. Jos tällainen todella äärimmäinen tilanne olisi, ilman muuta terve järki sanoisi, jollain tavalla olisi varauduttava siihen, että et ole tekemisessä sen ainokaisen rehellisen henkilön kanssa. Silti oikeudenmukaisuus vaatii, että ketään ei pidetä lurjuksena ennen kuin hän on todistettavasti tehnyt jotain.

On neuvoteltava ja tasapainoiltava.

On helppo suuttua ja ja purnata, mutta vaatii paljon enemmän neuvotella säännöistä. Ei voi myöskään kaikki tilanteet kattavasti sanoa, mihin asti joustetaan ja mihin laitetaan raja. Olisi helppo sanoa, että Suomen lait ovat mittari, ja usein ovatkin, mutta joskus ne ottavat heikosti huomioon moninaisuutta. Silloin on pohdittava niiden muuttamista, päivittämistä. Tärkeää on kuitenkin selvittää, miten vastapuoli tulkitsee tilanteen ja mitä arvoja hän vaalii toimiessaan tietyllä tavalla. Vasta kun tämä ymmärrys on saavutettu, on tuomitsemisen aika. Ajattelen tässä nyt vaikka niitä taloyhtiön tai työyhteisön konfliktitilanteita.

Oikeudenmukaisuus on arvo, ei välinearvo.

On ymmärrettävää pettyä, jos tulee ongelmia, kun yritetään auttaa toista ihmistä. Moni turhautuu voimakkaasti, kun maahanmuuttajat arvostelevat Suomea jostain - eikä se tunnu kivalta minustakaan! Maahanmuuttajan tekemä rikos on tuplarikos, koska se osoittaa, että hän ei ole sen armon arvoinen, että on päässyt Suomeen. Maahanmuuttajat eivät saisi haastaa riitaa suomalaisten kanssa, mutta eivät myöskään keskenään. Konflikteja voisi selittää kulttuurilla tai vaikeilla kokemuksilla, mutta siihen voi aina sanoa, etteivät ne oikeuta pahoja tekoja. Eivät oikeutakaan. On kuitenkin ajateltava, että jos pidämme jotain asiaa todella arvokkaana, esimerkiksi oikeudenmukaisuutta tai inhimillisyyttä, meidän on toteutettava sitä huolimatta siitä, miten sen kohteet käyttäytyvät. Ristiriitoihin on varauduttava ja erilaisiin viestintätyyleihin kannattaa tutustua, jotta osaa lukea tilanteita oikein. Oikeudenmukaisuus pitää antaa lahjana, ei vastalahjana jostain teosta tai asenteesta.

Niin että eihän se monikulttuurisuus ole pelkkää laulua ja tanssia. Monia varmaan loukkaa sellainen yläpuolelta tuleva monikulttuurisuushehkutus, joka ei ota huomioon ihmisten pettymystä ja turhautumista. Suhtautumista voi kuitenkin opetella. Yleistäminen ja oikeudenmukaisuus kun eivät liity vain monikulttuurisuuteen, vaan kenen tahansa, vammaisen, vanhuksen, bodarin, hevarin tai blondin kohtaamiseen.

Terveiset Tartosta

Tutkijankutkaa poteva opettaja lähti kesälaitumille tällä kertaa erityisissä tunnelmissa, sillä ensi lukuvuodeksi opettajankutsumus jää sivuun. Tutkijankutkaa lievittää silloin varsinainen tehokuuri, sillä olen koko lukuvuoden opintovapaalla uskontotieteen syventävien opintojen parissa, ja tutkielmaa aion tehdä nimenomaan aiheesta, joka minua on aikaisemmin jo kiinnostanut tutkimusmielessä. Mikä olisikaan tässä tilanteessa ollut parempi tapa aloittaa kesäloma kuin osallistua tieteelliseen konferenssiin?

Tartossa pidettiin juhannuksenalusviikolla kahdeksas Nordic Conference on Religious Education. Koolla oli uskonnonopetuksen ja uskontokasvatuksen tutkijoita Pohjoismaista ja Baltian maista. Teemana oli "Shifting Borders in Religious Education". Itse esittelin katsomusten väliseen dialogiin liittyvää tutkimustani viime lukuvuoden ajalta, mikä tietenkin sopi teemaan hyvin, joskin teema oli varsin väljä.

Jenny Berglund

Jenny Berglund Södertörnin yliopistosta Tukholmasta piti yhden konferenssin pääluennoista. Hänen tutkimuksessaan rajat ovat olleet hyvin konkreettisesti läsnä, sillä hän on tutkinut uskonnonopetusta lähellä valtionrajoja sijaitsevissa viidessä kohteessa Itämeren alueella. Kaikissa raja erotti myös uskonnollisesti, ja tutkimuskysymyksenä oli, opetettiinko rajan toisella puolella vaikuttavasta uskonnollisuudesta kouluissa. Kaikissa vastaus oli sama: ei juuri mitään. Vastaus oli siis sama, vaikka yhdessä tapauksessa (Valga - Valka Viron ja Latvian rajalla) raja oli todella lähellä ja sen ylittäminen äärimmäisen arkipäiväistä ja vaikka toisessa tapauksessa oli merkittävää siirtolaisuutta rajan yli. Syytä tähän pohdittiin myös keskustelussa, ja yksi keskustelijoista ehdotti, että opetussuunnitelma on niin täyteen pakattu, että opetukseen ei pysty lisäämään muita aiheita. Itsekin olisin taipuvainen uskomaan tähän selitykseen. Jenny Berglund kuitenkin tyrmäsi ajatuksen huomauttamalla, että opetussuunnitelmissa on kyllä väljyyttä ja että jos niissä mainitaan tutustuminen eri kirkkokuntiin, siihen voisi helposti sisällyttää myös ainesta maantieteellisesti läheisen alueen uskonnollisuudesta, esimerkiksi Itä-Suomessa (yksi esimerkeistä Imatra) Venäjän ortodoksisuudesta. 

Jäin miettimään tätä. Mikä meitä opettajia estää ottamasta enemmän huomioon paikallista ympäristöä sisältöjä valittaessa? Oikeasti opetussuunnitelmassa on melko paljon asiaa tuntimäärään nähden, mutta onhan nyt esimerkiksi yläkoulussa kirkkokuntiin tutustumiseenkin varattavissa helposti vähintään 10 tuntia. On arvovalinta, miten sen käyttää (ja varaako siihen enemmän vai esimerkiksi luterilaisen kirkon nykypäivään, jota itse nykyään yritän painottaa). Tutkimukset ovat osoittaneet, että oppikirjat vaikuttavat hyvin vahvasti opetukseen, ja ne usein ottavat opetussuunnitelman sijan suunnittelua ohjaavana tekijänä. Ehkä on myös niin, että vaikka opettaja seuraisi opetussuunnitelmaan, oppikirja toimii sen tulkintana tai ainakin vaikuttaa siihen vahvasti. Ajatus helposti on, että tässä ovat perusasiat ja kaikki muu on ekstraa. 

Toisaalta oppilailla on oltava perusasiat vaikkapa ortodoksisesta kirkosta ennen kuin voi esitellä Venäjän ortodoksisuutta. Oppikirja ei ole myöskään vähäpätöinen asia sen suhteen, että ottaakseen joitain asioita käsittelyyn opettajalla on oltava jotain materiaalia. Hänellä on oltava itsellään tietoa ja hänellä on oltava jotain, mitä viedä luokkaan. Opetushan ei ole vain sitä, että opettaja kertoo. Joissain tapauksissa tietoa juuri lähialueiden uskonnollisesta tilanteesta ei ole omalla kielellä saatavissa tai sitten se voi olla hyvin ristiriitojen värittämää kuten juuri Suomen (tai lännen) ortodoksien suhteet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon. Siellä, missä rajaa ylitetään helposti ja usein, vierailijoiden kutsuminen olisi hyvin luontevaa. Yhden vierailun järjestäminen voi olla opettajalle helppo juttu, mutta sen ottaminen osaksi kaikkien ryhmien opetusta jatkuvasti teettääkin paljon enemmän töitä. 

Kaiken tämän jälkeen on kuitenkin sanottava, että pienellä luovuudella pitäisi olla mahdollista ottaa mukaan paikallista ainesta niin uskonnon kuin historiankin opetukseen. Sen voi yhdistää maininnaksi "perusasioiden" käsittelyyn ja antaa mahdollisuus oppilaille kysellä enemmän. On varmasti tärkeää säännöllisesti kyseenalaistaa se, mikä määrää sen, mitä minä opetan ja minkä verran mihinkin varataan aikaa. 

Tutkijankutkaa potevalle opettajalle tärkein anti konferenssista oli kuitenkin rohkaisu, jota omaa työtä kohtaan sai. Monesti on tullut harmitelluksi, miten toimintatutkimuksen olisi voinut suunnitella huolellisemmin ja toisella tavalla. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että siitä saa irti ainakin yhteen artikkeliin ainekset. Omaa työtään voi siis tutkia jollain tavalla. Aihe myös kiinnostaa monia. Sain tietää parista muusta dialogiin ja ennakkoluulojen poistamiseen liittyvästä projektista, joista toisesta ehkä lisää myöhemmin. Olin mukana myös työpajassa, jossa käsiteltiin kertomusten käsittelyä tavalla, joka mielestäni sopisi hyvin katsomusten väliseen dialogiin. Siihenkin aiheeseen palaan ehkä vielä perusteellisemmin. 

Pietarin ja Paavalin kirkon raunio

Lukupäiväkirjasta: Suosituksia uskontojen opettamiseen osana monikulttuurisuuskasvatusta

Sain juuri luettua teoksen, joka julkaistiin viime syksynä. Se liittyy Euroopan neuvoston antamiin suosituksiin sisällyttää uskonnon käsittelyä opetukseen, jonka tavoitteena on lisätä kulttuurien välistä ymmärrystä. Kyseessä on Warwickin yliopiston professorin Robert Jacksonin kirjoittama

Signposts - Policy and practice for teaching about religions and non-religious world views in intercultural education.

Kirja on tarkoitettu opettajille, poliitikoille ja opettajankouluttajille, joskin uskon, että täällä Suomessa se päätyy lähinnä opettajankouluttajien tai opettajiksi opiskelevien käsiin. Syyttäisin osin kielimuuria siitä, että meillä ei ole juuri levitetty sanaa uskonnonopetukseen liittyvistä Euroopan Neuvoston julkilalusumista eikä esimerkiksi ETYJ:in alaisen järjestön suosituksista uskontoja koskevasta opetuksesta Toledo Guiding Principles on Teaching about Religions and Beliefs in Public Shcools. Olen tietenkin osin itsekin vastuussa tästä täydennyskoulutusta järjestävänä konsultoivana opettajana. Ehkä täydennyskoulutukselle on kuitenkin otollisempaa edistää suositusten periaatteita erilaisten menetelmien kautta kuin käydä läpi itse asiakirjoja. Opetussuunnitelmatyölle asiakirjat ja Signpostsin kaltaiset käsitteitä, tutkimustuloksia ja menetelmiä kokoavat kirjat olisivat kuitenkin arvokkaita, samoin oppimateriaalien tekijöille.

Kirja on hyvin selkeästi jäsennelty, eikä siinä sanoma hämärry teorian taakse, kuten tieteellisessä tekstissä joskus käy. Kyseessä ei siis olekaan varsinainen tieteellinen teksti, vaan tutkimukseen nojautuva esitys. Jos vertaan sitä Toledo Guiding Principlesiin, jossa oli jonkin verran käytännön esimerkkejä ja paljon samojen asioiden toistelua eri yhteyksissä, tässä kirjassa on enemmän käytännön esimerkkejä ja jonkin verran vähemmän toistoa.

Signpostsissa on paljon asiaa katsomusten välisestä dialogista. Olisi ehkä ollut hyvä lukea teos tuoreeltaan, koska siitä olisi voinut saada hyviä ideoita dialogiprojektiimme liittyvään toimintatutkimukseen. Ehkä on kuitenkin turha jossitella, sillä ilman muuta suunnitelmat oli tehtävä ajoissa eikä niitä olisi ollut helppo muuttaa enää syksyn aikana. Kirjassa käsitellään myös katsomuksellista kirjavuutta monesta eri näkökulmasta, myös uskonnottomien katsomusten määrittelyn problematiikkaa. Sen sijaan taitoihin ja niissä kehittymiseen kirja ei mielestäni olisi tuonut mitään merkittävää uutta.

Siihen kiinnitin huomiota, että Jackson käyttää häpeilemättä käsitettä suvaitsevaisuus. Useinhan kuulee, että tuo sana pitäisi poistaa kokonaan käytöstä, koska suvaitsevaisuudessa ikään kuin ylhäältä päin annetaan jollekin tila, jonka pitäisi kuulua tälle henkilölle tai hänen edustamalleen asialle itsestäänselvyytenä. Sanan käytöllä luodaan käsitys, että on esimerkiksi enemmistön vallassa myöntää olemassaolon oikeutus jollekin - tai halutessaan kieltää se. Minusta on kuitenkin realismia käyttää käsitettä suvaitsevaisuus etenkin kasvatuksessa. Jackson määrittelee suvaitsevaisuuden niin, että henkilö hyväksyy, että toisella on oikeus kannattaa erilaisia näkemyksiä kuin henkilö itse. Suvaitsemattomuus eli kyvyttömyys tai haluttomuus tähän on asenne, josta joidenkin nuorten kanssa lähdetään liikkeelle. Kasvattaja kohtaa sen, vaikka olisi itse käyttämättä sanaa suvaitsevaisuus.

Tärkeä käsite kirjassa on turvallinen tila, "safe space". Olen viime aikoina ollut vähän varautunut tuon käsitteen kanssa, koska luin jokin aika sitten Robert Boostromin artikkelin, jossa hän kritisoi turvallisen tilan käsitettä. Sitä käytetään hänen mielestään (tosin artikkeli on vuodelta 1998) määrittelemättä. Toisaalta hän kysyy, voiko oppimista tapahtua, jos oppilasta ei koskaan haasteta tai arvostella. Turvallisuuden korostaminen voi myös johtaa dialogin tukahduttamiseen konfliktien pelossa. Jackson kyllä määrittelee turvallisen tilan. Turvallinen uskonnonopetuksen luokkatilanne on sellainen, jossa kukin voi tuoda esiin vakaumustaan pelkäämättä joutumista naurunalaiseksi. Jackson myös myöntää, että mikään luokkatilanne ei voi olla koko ajan turvallinen kaikille. Tämä on hyvin tärkeä myönnytys, sillä opettajallehan turvallisen tilan vaatimus lataa paljon vastuuta asioista, joita hän ei oikeastaan voi kontrolloida. On toisaalta itsestäänselvyys, että opettaja ei saa hyväksyä henkilökohtaisten asioiden kritisoimista eikä niille naureskelua. Hän ei saa myöskään syyllistyä niihin itse. Hän ei voi kuitenkaan puuttua puheisiin ennen kuin ne on lausuttu eikä sulkea pois tunnilta tunnin ulkopuolisia jännitteitä.

Turvallisen tilan ongelmallisuus uskonnontunnilla tuli hyvin kuvailluksi myös Mike Castellin artikkelissa, josta sain Signpostsista vinkin. Siinä kuvataan uskonnontunti, jossa oppilas kommentoi yliluonnollisia aineksia sisältävää kertomusta Guru Nanakista sanoilla "Toi on typerää." Tunnilla törmäävät maallistuneen, tieteellisen maailmankuvan omaksuneen oppilaan kehittymättömät kyvyt purkaa hämmennystään rakentavammalla tavalla, vakaumuksellisen sikhioppilaan henkilökohtainen suhde tähän maailmankatsomuksellista totuutta perustelevaan kertomukseen sekä tuntia pitävän opetusharjoittelijan pyrkimys käsitellä sikhiläisyyttä pluralistisesta, kaikkia vastauksia yhtä oikeina pitävästä näkökulmasta. Törmäys on väistämätön, mutta ymmärsin Castellin kirjoitusta niin, että dialogitaitojen kehittäminen vähentäisi sen voimaa. Erilaiset näkemykset tehtäisiin näkyviksi ja niistä opeteltaisiin kyselemään kunnioittavasti. Toisin sanoen turvallinen tila voisikin olla dialogin lopputulos eikä edellytys. Tämä antaa ajattelemisen aihetta.

Yhden kiinnostavan, ilmaisen (joskin englanninkielisen) opetusmateriaalin, jonka Signposts esitteli, haluaisin vielä tässä esitellä. Se on niin ikään Euroopan Neuvoston materiaali, Autobiography of Intercultural Encounters through Visual Media. Se on valmis ja varsin laaja kysymyspatteristo kuvien käsittelyyn osana kulttuurienvälistä mediakasvatusta. En usko, että uskonnonopettajalta veisi kauan kääntää siitä käyttöönsä riittävä määrä kysymyksiä, joten suosittelen lämpimästi tutustumaan materiaaliin.