Nyt on sitten ollut käynnissä se täysin uudistettu ysiluokan Raamattu-kokonaisuus. Itse olen ollut innoissani, mutta vielä on aikaista sanoa, opitaanko kurssilla tehokkaammin ja mitä siellä opitaan. Oppilaat ovat tehneet pareittain pieniä alustuksia aivoriihimenetelmällä tuotetuista perimmäisistä kysymyksistä. Jonkin verran on keskusteltu tunnillakin, mielestäni aika vilkkaastikin, mutta osa keskustelusta on tietoisesti tarkoitus käydä internetissä. Siten kaikki joutuvat sanomaan jotain, ja toisaalta kirjoittaminen on aika hyvä tapa selventää omia ajatuksia. Lopuksi oppilaat kirjoittavat jonkinlaisen itsearviointi-yhteenvedon Raamatusta kokonaisuutena sekä liittävät suoritukseensa kaksi parasta kommenttiaan.
Siitä vähän yllätyin, että jotkut oppilaista sanoivat, etteivät haluaisi ottaa kantaa julkisesti. He protestoivat sitä vastaan, että aktiivisuus keskusteluissa olisi arviointiperuste. Kävi ilmi, että taustalla oli aikaisempia vastakkainasetteluja samojen aihepiirien käsittelyssä. Oli tietenkin helppo luvata, että kommenttinsa voi kirjoittaa myös omaan tiedostoon ja näyttää vain minulle. Asia alkoi kuitenkin kutkuttaa mieltä. Tässähän on juuri kysymys siitä, mitä koetamme katsomusdialogiprojektissamme parantaa, näkemyserojen käsittelytaitoa. Kun yleensä saa kuulla vain hymistelyä keskinäisestä kunnioituksesta ja suvaitsemisesta, nyt olin päässyt melko lähelle aitoa konfliktia. Kun olin valinnut dialogihankkeen kokeiluryhmäksi 7. luokan, koska olin ajatellut, että maailmanuskontojen käsittelyyn dialogi kuuluisi luontevasti, olin jättänyt huomiotta sen, että suurin kuilu on uskonnollisten ja uskonnottomien nuorten välillä. Katsomusten erilaisuudet tulevat parhaiten näkyviksi, kun keskustellaan katsomuksellisista asioista, kuten nyt olemme tehneet.
Katsoin kuitenkin viisaammaksi olla nostamatta ties kuinka pitkäaikaisia ja selvästi arkoja ristiriitoja käsittelyyn muutamilla tunneilla. Esittelin projektissa käytettäviä vuoropuhelun ohjeita heillekin ja korostin kysymisen tärkeyttä ja ymmärtämiseen pyrkimistä. Yksi oppilaista sanoi silloin, että mitäs kun vastapuolen perustelut ovat ihan absurdeja ja kuin niissä vedotaan asioihin, jotka eivät mitenkään liity toisiinsa. Tästä tuli mieleeni Tertullianuksen suuhun laitettu sitaatti "Credo quia absurdum", "Uskon, koska se on järjenvastaista." Siinä taitaa olla polttopiste koko tässä keskustelussa uskovien ja uskonnottomien välillä. Se, mikä on perustelu uskonnolliselle ihmiselle, ei ole perustelu sellaiselle, jolta puuttuu kokemus uskonnosta. Tosin en kyllä ihan niin paljon ole filosofi, että uskaltaisin tämän pidemmälle mennä tässä perusteiden analyysissa.
Se on tällä perimmäisiin kysymyksiin nojaavalla Raamattu-kurssilla ollut kiinnostavaa ja antoisaa, että olemme todellakin keskustelleet totuusväittämistä, kuten Andrew Wrightin mielestä uskonnon tunneilla nimenomaan pitäisi. Wrightin kriittisessä uskonnonpetuksessa tavoitteena on voimaannuttaa oppilaat arvioimaan kriittisesti mutta kunnioittavasti sitä, mikä Wrightin mukaan uskonnoissa on kaikkein keskeisintä eli totuusväittämiä. Wrightin mukaan uskontojen idean vastaista on suhtautua niihin pluralistisesti tai subjektiivisesti, sillä niissä on kyse totuudesta. Oppilaille on samalla voimaannuttavaa kehittyä oman uskonnon totuusväittämien perustelemisessa.
Olen paljon miettinyt Wrightin ajatusta totuusväittämien tarkastelusta uskonnon tunneilla. Olen ihmetellyt, miten niitä voidaan käsitellä niin, ettei kukaan tunne tulevansa mitätöidyksi, mutta samalla ei silti kuitenkaan pidetä yllä ideaa, että kaikki totuuskäsitykset ovat yhtä oikeita. Olisin melkein valmis sanomaan, että ainoa kestävä pohja uskonnonopetukselle on se, että törkeimmin syrjiviä ja elämää halveksivia periaatteita lukuun ottamatta kaikki näkemykset totuudesta ja elämästä ovat yhtä hyväksyttäviä. Toisaalta huomaan, että mitä enemmän otan näkökulmaksi sen, että uskonnonopetuksessa arvioidaan kriittisesti perusteluja, sitä enemmän opetukseni tulee oman näkemykseni värittämäksi. Suhtaudun itse Raamattuun liberaalisti ja painotan tieteellisiä lähtökohtia. Vaikka teen ihan tosissani töitä tuodakseni esiin myös konservatiivisia ja perinteisiä näkemyksiä sekä herättämään ymmärrystä niitä kohtaan, jonkin verran menee enemmän jo aikaakin siihen, että raamatuntutkimuksen yksityiskohtia selvitetään. Ja perusteluissa opettajan on vaikea päästä pidemmälle kuin mihin on omassa päättelyssään päätynyt, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.
Minusta voisi toisaalta aika hyvin perustella, että tieteellis-kriittinen raamattunäkemys sopii aika hyvin kouluun, jonka arvot ovat liberaalit ja kriittisyyttä painottavat. Missään uskonnon opetussuunnitelmissa tällaista valintaa ei ole kuitenkaan tehty, enkä ehkä katso itsekään tällaista painotusta soveliaaksi uskonnonopetukseen. En tiedä, miten oppilaat sen kokevat. Äänessä olleista enemmistö tuntuu olevan uskonnottomia, mutta joukossa on myös uskonnollisia nuoria. Monille nuorille ihan katsomuksesta riippumatta kriittinen näkemys Raamattuun tuntuu olevan enemmän tai vähemmän vaikea sulattaa. Enemmän kuitenkin minua vaivaa se, jos joku tuntee oman katsomuksensa (tai vaikkapa kotona saamansa opetuksen) tulleen osoitetuksi tyhmäksi tai vainhanaikaiseksi. Tätä kirjoittaessani päätin kysyä sitä heiltä, nimettöminä. Huomenna. Toivokaa minulle onnea!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti