Kiitos ja anteeksi, katsomusaloite!

Johtuen siitä, että muuan fb-ystäväni esiintyi "viikon kannattajana" Katsomusaloitteen fb-sivuilla, tulin nähneeni tämän julkaisun. En nyt todellakaan aio revitellä sitä mitenkään pilkallisesti, vaan hänen perustelunsa toimi kimmokkeena ajatuskululle, jonka ajattelin jakaa kanssanne, vaikka sen perusteella ei olekaan tarkoitus ottaa kantaa suuntaan eikä toiseen.

Monet lukijat varmaan miettivät, mihin leiriin tutkijankutkaa poteva opettaja kuuluu. Nyt on niin, että niin kauan kuin olen nykyisessä tehtävässäni konsultoivana opettajana, jonka velvollisuuksiin kuuluu koordinoida ja ohjata pienryhmäisten uskontojen opetusta, en tule koskaan kannattamaan oman uskonnon mallista luopumista. En ehkä sen jälkeenkään, tunnesiteen vuoksi. En yksinkertaisesti voi tehdä kyseisten uskontojen opettajille sitä, että julistaisin heidän työnsä olevan turhaa. Jos asiasta demokraattisesti päätetään, kuten hyvinkin voi käydä tällä tai jollain tulevalla vaalikaudella, olen kyllä mukana tekemässä uudesta oppiaineesta parasta mahdollista. Tässä työssä on nähnyt erityisesti vähemmistöjen erityiskysymyksiä, toisaalta olen lukenut myös kirjallisuutta esimerkiksi Ruotsin ja Britannian käytännön kokemuksista, joten on kertynyt aika paljon ideoita siitä, mitä pitäisi ottaa huomioon. Tämä ei tosin tarkoita sitä, että julistautuisin henkilöksi, jonka johdolla vältettäisiin kaikki kompastuskivet. Tässä työssä on tajunnut myös sen, ettei toisista uskonnoista tiedä ollenkaan riittävästi.

Näin siis totesi Katsomusaloitteen viikon kannattaja Nasti, luokanopettaja Espoosta: "Minulle tärkein syy siirtyä kaikille yhteiseen katsomusaineeseen ovat lapsen oikeudet. Luokanopettajalle opetuskokonaisuuksien rakentaminen on jokaviikkoinen murheenkryyni, koska yksi aine jää aina kaiken ulkopuolelle. Sydän särkyy, kun kulttuurisilta taustoiltaan massasta eroavat lähetetään pois luokasta kun keskustelun aiheena on "anteeksi" ja "kiitos".” Hienosti kiteytetty kannanotto. Ensimmäisenä siitä tulee mieleen, että uskonnonopetus on muutakin kuin tapakasvatusta ja tapakasvatusta tulisi tietenkin antaa kaikissa oppiaineissa. Nimenomaan eheyttävien opetuskokonaisuuksien rakentamisen kannalta ymmärrettävästi on kuitenkin vaikeaa, että vähemmistöuskontojen opettajilta ei voi pyytää, että heillä olisi samat kokonaisuudet menossa. Heillähän on ryhmissään oppilaita yleensä monilta eri luokka-asteilta. Mieleeni tulee myös se, että olen välillä leikitellyt ajatuksella, että mitä jos katsomusaineita ei integroitaisikaan ensisijaisesti koulutuspolun loppupäässä eli yläkoulussa tai lukiossa vaan alkupäässä (kuten esikoulussa periaatteessa jo tehdään). Olen ajatellut, että opettajan olisi paljon helpompi omaksua alaluokilla opetettavat perusperiaatteet kuin yläluokilla tarvittavat viittaukset pyhiin teksteihin. Erilaisiin koulukuntiin, suuntauksiin, paikallisiin käytäntöihin sivunmennen sanottuna voi tosin törmätä millä tahansa tasolla, ja se on hyviin haastavaa.

Aloin sitten miettiä, millainen olisi katsomusaineiden yhteinen oppitunti aiheesta "Kiitos ja anteeksi". Ensiksi ehkä oppilaat saisivat kertoa kokemuksistaan kiittämisestä, anteeksi pyytämisestä ja anteeksi saamisesta. Sitten voitaisiin todeta esimerkiksi näin: "Kristityt ja muslimit kohtelevat toisia kauniisti, koska Jumala on käskenyt niin, buddhalaiset, koska pitää olla myötätuntoinen ja uskonnottomat koska olisihan se nyt vain aika kamalaa elää yhdessä, jos toisista ei välitettäisi." Käsittely voisi jatkua: "Kristityt kiittävät myös Jumalaa, koska hän on luonut kaiken ja pitää ihmisistä huolta. Muslimit tekevät samoin. Buddhalaiset... tästäpä pitäisi ottaa selvää... Uskonnottomat / sekulaarit humanistit eivät kiitä Jumalaa, koska ruoka tulee pellosta ja ihmisten pitää itse älytä olla pilaamatta luontoa, jotta ruokaa saadaan jatkossakin." Tai näin: "Kristityt myös pyytävät tekojaan anteeksi Jumalalta, koska Jumala ei halua, että me olemme pahoja toisille. Jumala myös antaa anteeksi Jeesuksen tähden. Muslimit... pitääpä ottaa selvää, missä muodossa muslimit pyytävät anteeksi, mutta varmaan pyytävät, koska Jumala on heille armelias armahtaja. Jeesuksella ei ole heille mitään tekemistä anteeksiannon kanssa. Buddhalaiset taas uskovat karman lakiin, mutta mitähän uskaltaisi sanoa anteeksipyynnöstä? Uskonnottomat eivät pyydä anteeksi Jumalalta, koska jos sinä haukut kaveria, vain kaveri voi antaa anteeksi."

Esimerkit ovat toki kärjistettyjä, mutta ehkä tulee vähän ymmärrettävämmäksi se joidenkin vanhempien huoli (joka vanhastaan on ollut nykyjärjestelmän perustelu), että lapsia pitäisi kouluopetuksessa varjella liian varhaisilta ristiriidoilta kotikasvatuksen kanssa. Minusta tuntuisi aika todennäköiseltä, että maagiseen ajatteluun taipuvainen lapsi tarttuisi noista tarjotuista ajatusmalleista jumalauskoon ja naturalistiseen ajatteluun taipuvainen uskonnottomaan. Ehkä itse olen sitä mieltä, että koti varustakoon lastaan näissä kysymyksissä haluamaansa suuntaan kouluopetuksen vastapainoksi, mikäli katsoo sen tarpeelliseksi, mutta tämän esimerkin valossa on helpompi nähdä mahdolliseksi se, että lapsi ajautuu koulussa erilleen kodin vakaumuksesta.

Lisäksi tulee hyvin esiin se, miten paljon perustietoja enemmän toisista katsomuksista pitäisi oikeastaan tietää. Opettaja ja oppilaat nojaavat pitkälti oppikirjaan ja opettajan oppaisiin tuntikokonaisuuksien rakentelussa. Yhteisen katsomusaineen toteutuessa oppimateriaalien olisi uudistuttava perusteellisesti ja nopeasti. Kaupalliset oppimateriaalikustantajat eivät välttämättä ole sitoutuneet tällaiseen kehitystyöhön. Alakoulun luterilainen uskonto on jo nyt jäämässä kahden kirjasarjan valikoiman varaan, mikä viittaa siihen, että aineen oppimateriaaleja ei pidetä kovin tuottoisana bisneksenä. Yläkoulussa jostain syystä on selvästi enemmän kilpailua.

Vaikka huolet ovat vakavia, on tietenkin muistettava, että monet muut yhteiskunnat ovat selvinneet siirtymästä yhteiseen katsomusaineeseen jollakin tavalla. Jos "Kiitos ja anteeksi" ei tulisikaan toimimaan parhaana mahdollisena (sehän on aika kristinuskokeskeinen jäsennystapa) lähtökohtana yhteiselle tunnille, oppilaiden omaan elämään liittyviä sopivampia aiheita todennäköisesti riittää. Tärkeää kuitenkin olisi, että uskonto voitaisiin liittää isompiin kokonaisuuksiin ja myös oppilaiden omiin kokemuksiin, eikä ainoastaan ulkokohtaisella tavalla tai sivuhuomautuksena.