Musiikin johtaminen ja tutkiva musiikinjohtajuus

Tutkijankutkaa potevan ainoita intohimoja eivät ole tutkimus, opetus ja kirjoittaminen, vaan nautin myös laulamisesta. Olen jo 18 vuoden ajan saanut laulaa haastavaa klassista musiikkia Tapiolan kamarikuoron riveissä. Tänään meillä oli aivan erityinen keikka, nimittäin esitimme osan johtajamme Hannu Norjasen taiteellisen tohtorintutkinnon tarkastustilaisuuteen kuuluvasta musiikista. Kuuntelin mielenkiinnolla koko tarkastustilaisuuden siihen sisältyvine keskusteluineen.

Tutkinnon otsikko oli kuoron- ja orkesterinjohtajasta musiikinjohtajaksi. Norjasen teesi oli, että sekä kuoron että orkesterin johtamisessa on ensisijaisesti kyse musiikin johtamisesta, joten jyrkät raja-aidat pitäisi kaataa näiden ammattien väliltä. Tilaisuudessa kevyesti väiteltiin aiheesta, mutta en nyt tässä käy läpi finessejä.

Kuorolaisen näkökulmasta voisin sanoa joitain asioita. Tapiolan kamarikuoro avustaa pääkaupunkiseudun ammattiorkestereita säännöllisesti. Tämä sujuu yleensä niin, että harjoittelemme viikkoharjoituksissamme Hannun johdolla teosta, sitten konserttiviikolla konsertin johtava kapellimestari pitää meille pianoharjoitukset, joissa harjoituspianisti soittaa orkesteriosuudet. Sen jälkeen meillä on yhdet tai kahdet harjoitukset orkesterin kanssa sekä läpimenokenraali (tavallisesti päiväsaikaan konserttipäivänä). Olemme laulaneet Hannu Linnun, Okko Kamun, Sakari Oramon, Esa-Pekka Salosen, Jukka-Pekka Sarasteen, Peter Schreierin, Aapo Häkkisen ja monien muiden johdolla. Joskus käy niin (ei ehkä juuri äsken mainittujen henkilöiden kanssa), että kapellimestari tulee pianoharjoituksiin ja ilmoittaa, ettei hän tiedä laulamisesta tai kuoron johtamisesta kovin paljon. Minusta niin ei pitäisi tapahtua. En ymmärrä, miksi kuoron johtaminen ei ole ollut osa kapellimestarien koulutusta jo kauan sitten (ja vastaavasti kuoronjohtajien kompetenssiin pitäisi luontevasti kuulua orkesterinjohdon perusteet). Voi olla, että se on kohteliaisuutta tai suomalaiseen kulttuuriin kuuluvaa itsensä vähättelyä, ehkä asiaan kuuluvaa kunnioitusta Hannun kokemusta ja ammattitaitoa kohtaan. Sitäkin voisi osoittaa muillakin tavoilla.

Uskoisin myös, että orkesterinjohtajille olisi ihan terveellinen kokemus joskus valmentaa joku kuoro toisen johtajan johtamaan orkesterikonserttiin. Hannu Norjanen kertoi tarkastustilaisuudessa tapauksen kuoromme taipaleelta, jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Kapellimestari ei vastannut yhteydenottoihin, minkä seurauksena harjoittelimme vääriä asioita. Laulaminen myös poikkeaa jonkin verran soittamisesta.  Jotkut huippukapellimestaritkin muistavat, että laulajat tarvitsevat muutaman sekunnin soittajia enemmän aikaa löytää alkuääni jostain, jos harjoitettava paikka lähtee keskeltä laulua, toiset eivät. Oman lauluinstrumentin luominen on sen verran pitkällinen prosessi, että soittaja-johtajalta ei tarvitse sitä edellyttää. Jos oma tekniikka ei riitä puhtaaseen lauluun, on parempi näyttää fraseeraus kuorolle vaikkapa lausumalla. (Jotkut orkesterinjohtajat tosin laulavat todella komeasti.) Silti kuorolle voi esittää vaikka mitä tulkinnallisia toiveita, eikä tarvitse varmistella, voikohan tällaista ääniteknisesti tehdä. Yleensä voi, aina ei kannata, ja siinä kuoronjohtaja voi neuvoa.

Asia, josta esitettiin kritiikkiä, oli se, onko tässä tutkinnossa opittu mitään uutta vai pelattu varman päälle painottamalla tuttua perusohjelmaa (Bachin Matteus-passio ja Jouluoratorio sekä Brahmsin Ein deutsches Requiem). Tuntematta Sibelius-Akatemian tutkintovaatimuksia kiinnittäisin huomiota Hannu Norjasen kirjallisen työn yhtymäkohtiin - minkäs muun kuin - tutkivan opettajuuden kanssa. Hän oli siinä kuvannut päiväkirjatyyliin Matteus-passion harjoittamisprosessia Cantores minores -kuoron kanssa. Siinähän on kyse mitä suurimmassa määrin opettamisesta ja oppimisesta. Hannu Norjanen kertoi tarkastustilaisuudessa, että oli hyvin haastavaa pukea sanoiksi arkista työtään, sellaisia tietoja, sitä ymmärrystä ja niitä valintoja, joista ei yleensä puhuta. En ole lukenut kyseistä työtä, mutta mielestäni tuollaisessa prosessissa ihmisen on lähestulkoon pakko ottaa etäisyyttä itseensä ja työhönsä ja alkaa kiinnittää huomiota asioihin uudella tavalla - sanalla sanoen kehittyä.

Ehdottaisinkin - enkä tiedä, vaikka tällaista olisi joku jo ehdottanutkin - että tutkivan opettajuuden periaatteiden soveltamista alettaisiin pohtia ja opettaa myös musiikinjohtajakoulutuksessa. Pedagoginen osaaminen on tärkeä osa lasten, nuorten ja aikuisten amatöörien kanssa työskentelyä. Itse asiassa projektien onnistuminen on pitkälti kiinni oppimisprosessin onnistumisesta ja sopivien tavoitteiden asettamisesta. Uskon, että päiväkirjan pitäminen, harjoitusten videointi, ehkä joissain tapauksissa myös kuorolaisten tai orkesterilaisten palautteen tai päiväkirjojen kerääminen auttaisi johtajaa kehittymään työssään.

Yhdessä kohdassa tarkastustilaisuutta otin vähän nokkiini. Muuan lautakunnan jäsen arvioi tarpeettoman tylyin sanankääntein osapuolta, joka ei ollut arvioinnin kohteena tässä tilaisuudessa, nimittäin kuoroamme. Vaikeassa modernia sävel- ja rytmikieltä edustavassa kappaleessa emme olleet kyenneet välittämään asioita, joihin tuossa rehevässä ja väkevässä kappaleessa (Erik Bergmanin Lemminkäinen) olisi ollut tilausta. Nykymusiikin, erityisesti kantaesitysten kanssa käy kuitenkin helposti niin. Kun huomio on pitkään pelkässä osumisessa, sävyjä ei saada liimatuksi loppuvaiheessa kunnolla kiinni. Ajatuksia on vaikea kohdistaa tunnelmiin ja soivaan lopputulokseen, kun äänitteitäkään ei ole olemassa. On kuin veistos tulisi vähitellen esiin kiven keskeltä. Ehdotankin tämän prosessin parantamista tutkimusaiheeksi innokkaalle opinnäytettä tekevälle tutkivalle musiikinjohtajalle!