tiistai 20. lokakuuta 2015

Yksi totuus vai kaikki käy?

Tänään vierailin pääkaupunkiseudun kiertäville oman uskonnon opettajille järjestetyssä koulutuksessa. Tosiaan siis vierailin, minun ei tarvinnut tällä kertaa tehdä mitään. Alkuideoinnissa olin tosin ollut mukana, ja teemana oli - kuinka ollakaan - uudet tuulet, joita ops tuo katsomusaineiden opetussuunnitelmiin. Yksi asia, joka korostuu aikaisempaa enemmän on moniarvoisuuden hengessä uskonnottomuus ja uskontokritiikki.

Helsingin yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori Teemu Taira korosti luennossaan sitä, että uskonnottomat ovat laaja ja moninainen joukko. Uskonnottomuus voi merkitä joko uskontokuntaan kuulumattomuutta tai sitä, ettei elämään kuulu minkään uskonnon uskomuksia tai käytäntöjä. Viimeksi mainitut taas voivat suhtautua uskontoihin myönteisesti tai kielteisesti. Uskontoihin kohdistuva kritiikki taas voi kohdistua uskonnollisten yhteisöjen asemaan yhteiskunnassa, joihinkin uskonnollisiin yhteisöihin tai sitten niihin uskomuksiin, joita yksilöillä on.

Keskustelussa halusin nostaa esille myös ateismin (tai agnostismin) perustelut. Itse olen käsitellyt niitä vähitellen enemmän ja enemmän eri yhteyksissä korostaakseni sitä, että oppilaiden ei tarvitse omaksua Suomen luterilaisen kirkon kristinoppia. Jos tosissaan haluaa luoda avoimen ilmapiirin, mielestäni erilaisiin vaihtoehtoihiin on vähintään viitattava. Luonnollisena reaktiona tähän yksi opettajista toi esiin relativismin pelon.

Relativismikeskustelu olisi oikeastaan ollut hyvin tärkeää käydä. Se on oikeastaan hyvin keskeinen keskustelu uskonnonopetuksen tutkimuksen piirissä. On oikeastaan hyvin laaja akateeminen rintama, jonka mukaan uskonnoille on ominaista, että ne ovat toisensa poissulkevia. Ehkä tämä jyrkimmässä muodossaan pätee lähinnä monoteistisiin uskontoihin, mutta joka tapauksessa uskonto ei voi perustua sille, että sen totuudet saattavat olla tosia. Jos ne eivät ole totta, uskovan elämältä putoaa pohja pois, ainakin loogisesti ottaen.

Olen lukenut pääasiassa brittiläistä kirjallisuutta, jossa tästä puhutaan. Esimerkiksi Elmer Thiessen, Brenda Watson, Penny Thompson ja Ieuan Lloyd ajattelevat, että opetuksessa on aina joku arvolataus, joka on helposti uskonnoton, mikäli mihinkään uskontoon ei saa kasvattaa. Kyse on siis uskonnonopetuksesta, jota Suomessa sanottaisiin tunnustuksettomaksi. Andrew Wright tyrmää usein ihannoidun mallin, jossa käsitellään oppilaiden omia näkemyksiä ja kokemuksia erilaisiin elämänkysymyksiin ja peilataan niitä esimerkiksi eri uskontoperinteiden pyhiin kertomuksiin. Sen lisäksi, että uskonnot eivät tule esitetyiksi totuutta ja traditiota ylläpitävinä yhteisöinä, vaarana on, että oppilaat oppivat ajattelemaan, että oma tunne ratkaisee, mikä on oikein. James C. Conroy ryhmineen puolestaan havaitsi, että tällainen oppia uskonnosta -lähestymistapa jäi helposti pinnalliseksi erilaisten näkemysten läpikäymiseksi, jolla oli vähän merkityksellisyyttä oppilaille.

Uskonnonvapauden ja indoktrinaatiokiellon kannalta olisi tietenkin ongelmallista, jos uskonnonopetus opettaisi yksisilmäisesti yhtä totuutta. Ratkaisuksi tähän on uskontokuntien ylläpitämissä kouluissa, "tunnustuksellisessa" opetuksessa ehdotettu kritiikin sallimista ja kannustamista omaan ajatteluun. Sen sijaan Britannian julkisten koulujen moniuskontoiseen opetukseen tarjotaan relativismin välttämiseksi toisenlaisia keinoja. Andrew Wright vaatii, että kriittisyyttä pitää harjoittaa tutkimalla kaikkien uskontojen totuusväittämien perusteluja, mikä harjoittaa argumentointitaitoa ja kriittisen ajattelun taitoja. Tämä vaatii liikkumista epämukavuusalueelle, mikä tietenkin pitäisi tehdä mahdollisimman turvallisesti. Mike Castelli on ehdottanut dialogista lähestymistapaa, jossa asiat esitettäisiin uskontojen totuuksina ja harjoiteltaisiin kunnioittavaa puhetapaa toisten totuuskäsityksiä kohtaan.
 
Olen pitkään miettinyt tätä jännitettä, ja siksi olin tänään jäi vähän hampaankoloon, ettemme käsitelleet asiaa. Olen myös ollut pitkään selvästi epävarma siitä, miten asia pitäisi ratkaista. Nyt tunnen, että olen valmis ottamaan kantaa.

Mielestäni yhteiskunnan koulussa yhden totuuden opetus on isompi ongelma kuin relativismi. Vaikka erilaisia uskonnollisia käsityksiä pidettäisiin yhtä tosina, se ei tarkoita arvo- ja kulttuurirelativismia eli sitä, että kaikki eettiset periaatteet tai kaikki kulttuuriset käytännöt hyväksyttäisiin. Ei ole myöskään täysin totta, että uskonnot ovat toisensa poissulkevia. Uskonnollisten ihmisten keskuudessa on paljon ajattelua, että eri uskonnot ovat eri teitä saman Jumalan luo tai samaan päämäärään. Vaikka tätä käsitystä voi filosofisesti tai teologisesti arvostella, sitä esiintyy eriasteisesti ja eri muodoissaan, ja se ratkaisee tehokkaasti monelle ihmiselle kysymyksen, miten suhtautua toisten uskontojen edustajiin. Ja mitä tulee Andrew Wrightin ajatukseen totuusväittämien arvioinnista kriittisesti mutta samalla turvallisesti, minusta se on käytännössä mahdotonta.

Uskontorelativismin ongelmia voi kuitenkin torjua. Kun uskonnoista opetetaan, on tärkeää keskustella siitä, että uskominen on lähtökohtaisesti totena pitämistä. Voidaan myös käsitellä uskontojen käsitystä toisista uskonnoista, esimerkiksi kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden itseymmärrykset ja suhde tarjoavat tähän hyvän mahdollisuuden. On myös syytä ohjata rakentavaan kritiikkiin sekä toisten uskontoa että omaa katsomusta kohtaan. Opetus kaipaa myös rakennetta ja ääneen lausuttuja tavoitteita, jotta se ei oppilaiden näkökulmasta ole vain rupattelua. Niitä tarjoavat keskustelutaidot, oman uskonnon mallissa oman uskonnon tuntemus sekä kriittisen ajattelun taidot. Näillä reunaehdoilla pitäisi olla mahdollista esitellä oman uskonnon kantoja perusteluineen mutta myös niitä mahdollisesti kyseenalaistavia käsityksiä ilman että koko opetus vesittyy.

5 kommenttia:

  1. Islamista opettaisin ainakin, että se on sotaisa valtioideologia/uskonto, joka säätelee melko yksityiskohtaisesti melkein kaikki elämänalueet ja on suuressa ristiriidassa länsimaisen vapaus-, demokratia- ja oikeuskäsityksen kanssa. Tämä olisi älyllisesti ja moraalisesti rehellistä toimintaa. Mitä sanot?

    VastaaPoista
  2. Tekstissä mietin ensisijaisesti omaan uskontoon liittyvää opetusta. Eli vesittääkö kriittinen arviointi oman uskonnon näkemysten perustelut. Mutta viittaan toki myös vieraiden uskontojen kriittiseen arviointiin. Taidat itsekin tarkastella islamia ulkopuolelta, vai mitä? Kriittisen ajattelun opetus ei ole sitä, että oppilaille annetaan valmiita kielteisiä ajatuksia. Sen sijaan voidaan tarkastella jotain ilmiötä, esimerkiksi Isistä tai naisen asemaa jossain tietyssä paikassa, pohtia sen oikeutusta mutta myös yleisyyttä koko uskonnon kulttuuripiiri huomioon ottaen. Mielestäni on älyllisesti ja moraalisesti väärin kuvata islamia noin yksipuolisesti.

    VastaaPoista
  3. Tarkastelen kyllä ulkopuolelta. Objektiivisesti. Eikä esttämässäni ei ole mitään kielteistä islamista. Tuo johtopäätös islamin suhteesta länsimaiseen ajatteluun on mitä ilmeisin ja aivan yleisesti hyväksytty monissa tutkimuksissa. Ajatellaan nyt vaikka tasa-arvo-, avioliitto- ja perintöoikeutta, rahamarkkinoita (korko) tai seksuaalivähemmistöjä. Ristiriita on tietenkin täysin sovittamaton mm. em. asioissa. Ei sen toteaminen sisällä minkäänlaisia arvoasetelmia saati pyrkimyksiä. Vakavasti otettava, älyllisesti ja moraalisesti rehellinen tutkija ei pyri selittämään asioita parhain päin tai omien arvojensa mukaisesti.

    VastaaPoista
  4. Opetuksessa on kyllä sellainen vaara että kun halutaan vaikuttaa asenteisiin ja rohkaista pois negatiivisista stereotypioista, jätetään kielteiset asiat käsittelemättä. Sen kanssa meidän kaikkien uskonnonopettajien on kyllä kamppailtava. Olen silti sitä mieltä, että määre sotaisa on yksinkertaistus, joka ei kelpaa opetettavaksi (enpä tosin leimaisi yhtäkään uskontoa tai uskontoja yhdessä myöskään rauhan takaajiksi). Ristiriita on myös yhdellä tavalla leimaava sana. Jos joku on ristiriidassa jonkin tavoiteltavan asian, kuten demokratian kanssa, totta kai tulee käsitys, että se ristiriidassa oleva asia pitäisi muuttaa tai poistaa. Uskonnonopetuksessa pitääkin tarkkaan miettiä, mitkä ovat niitä mittapuita, joiden mukaan eri uskontoja tai kulttureita arvioidaan. Eli siinä mielessä kaikki ei käy mutta toisaalta on mietittävä, mitkä mittarit ovat länsimaisia ja mitkä universaaleja.

    Sen sijaan on tärkeää avata uskontojen keskinäistä erilaisuutta. Ehkä peruskoulun kurssiin eivät kuulu oikeudelliset ja talousjärjestelmäkysymykset, mutta kaiken kaikkiaan pitäisi pyrkiä pois sellaisesta opetuksesta että näettekös lapset, kuinka kaikki olemme yhtä mieltä tärkeistä asioista.

    VastaaPoista
  5. Olen samaa mieltä, ja esitinkin aika riisutun pelkistyksen, joka lisäksi on tietenkin vähintäänkin kiistanalainen (termi sotaisa). Toki muitakin uskontoja voidaan pitää sotaisina, mikä ei tietenkään tarkoita, että ne olisivat uskontoina yhtä "hyviä" tai "huonoja" jollakin universaalilla mittarilla (onko "ihmisoikeudet" sellainen?") arvioiden, tai muuten vaan samaa "höttöä" eri paketeissa. Ideologioissa, joina uskontoja voidaan pitää, on ideologioiden tapaan perustavanlaatuisia eroja kuten on yhtäläisyyksiäkin.

    Ristiriita sanaan liittyvä semantiikka on ehkä tässä yhteydessä toisarvoista. Ristiriita em. kontekstissa on helposti havaittavissa, mainitsemissani "sfääreissä", elämänalueilla.

    En osaa sanoa, mitä siitä pitäisi päätellä. Senkö, että islam sopii huonosti tai lainkaan ns. läntisiin maallistuneisiin maihin? Jotkut tutkijat ovat tätä mieltä. Ei yhteensopimattomuus tai ristiriita poistu sillä, että meillä on pyrkimys pärjätä tiettyä ideologiaa noudattavien ihmisten kanssa. En osaa sanoa, mitä sitten pitäisi tehdä, pitäisikö mitään, ja mihin tämä päättely johtaa.

    VastaaPoista