keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Kova vai pehmeä maailma

Tutkijankutkaa poteva opettaja on sesongista johtuvista syistä miettinyt paljon arviointia. Oikeasti mielestäni arvioinnin tärkein vaihe on se, kun opettaja suunnittelee, millaista arviointitietoja hän tulee keräämään, toisin sanoen millaisia suorituksia oppilaat antavat. Toistaiseksi asia on pitkälti niin omassa opetuksessani, että opettaja suunnittelee. Olen kyllä jokaisen kurssin aloittanut kysymällä oppilailta, millä tavoilla he haluaisivat oppimistaan osoittaa. Oppilaiden aikaisemmat kokemukset ohjaavat tätä keskustelua kuitenkin vahvasti niin, että aika usein olemme keskustelleet kokeen ja esitelmän hyvistä ja huonoista puolista. Mistäpä oppilaat tietäisivät, mitä vaihtoehtoja on, jos he eivät ole päässeet muuta tekemään? Tämä kuitenkin todennäköisesti muuttuu pian.

Kuluneet viikot ovat kuitenkin olleet palautteen antamisen ja numeroarvioinnin sesonkia. Koulussamme ja julkisuudessa on samaan aikaan paljon puhuttu koulun aiheuttamasta stressistä. Helsingin Sanomissa ilmestyi aiheesta artikkeli, jonka toinen kirjoittaja on oppilaani. Lunttaamiskeskustelu sen sijaan poiki keskustelua siitä, mitä mieltä on loppujen lopuksi ulkoa oppimisen mittaamisessa. Kolmanneksi olen seuraillut keskusteluja siitä, miten positiivinen palaute on paljon tehokkaampaa kuin negatiivinen ja ettei negatiivista palautetta pitäisi välttämättä antaa ollenkaan.

Kaikki nämä aiheet ovat hieman hämmentäviä. Olen vähän omassa mielessäni miettinyt, miten koulupaineet ovat nousseet niin paljon, kun itsestä tuntuu, että lasken vaatimustasoa pikku hiljaa. Koealueet ovat vuosi vuodelta lyhyempiä, ja samalla oppilaiden protestit koealueiden pituutta kohtaan jyrkempiä. Toki en ole koskaan arvioinut pelkästään kokeiden avulla. Sekin mietityttää, teenkö oppilaille karhunpalveluksen, jos en koskaan vaadi heitä painamaan mieleen asioita, ainakaan laajasta kokonaisuudesta. Voiko luottaa siihen, että heidän ei todellakaan jatkossa tarvitse tehdä sitä? Entä mitä jos tosiaan jättäisi negatiivisen palautteen antamatta? Olisiko oppilaiden helppo ymmärtää, miksi toinen sai esitelmästä kympin ja toinen kasin? Ja olisiko nuori, joka saa aina vain positiivista palautetta, valmis ottamaan vastaan arvostelua, jota hän väistämättä jossain vaiheessa elämäänsä saa? Millainen järkytys olisi saada vaikka akateemisen artikkelin nimettömiä vertaisarviointilausuntoja, jos kaikki sitä edeltävä ihmisen edeltävä palaute olisi ollut positiivista?

Kuten sanottu, nämä mietteet ovat enemmän hämmentäviä kuin selkeitä. Oikeastaan on kyse maailmankuvasta. Onko maailma kova paikka, jossa pärjätäkseen lapsi tarvitsee kovaa nahkaa ja teräviä kyynärpäitä? Vai saadaanko maailma muuttumaan pehmeämmäksi ja mukavammaksi kasvattamalla lapsia pehmeydellä ja mukavuudella? Huomaan, että minussa itsessäni on sekä kyynikkoa että idealistia.

Mutta näin joulun alla saisi tietysti hyvä, lämmin, hellä olla mieli jokaisen, minkä lisäksi on aika toivottaa: "arkihuolesi kaikki heitä". Toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa taukoa arvioinnista sekä arvioitavana olemisesta samoin kuin riemullisia niitä juhlia, joita itse kukin viettää!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti