Minut initioitiin tutkijoiden joukkoon keväällä 2008, kun väittelin filosofian tohtoriksi. Väitöskirjani Herätys kylässä ja tuvissa oli saanut alkunsa pian valmistuttuani maisteriksi vuonna 2001, kun ensimmäisenä kuukausina opettajan työtä ei ollut näkyvissä. Opettajantöiden löydyttyä - päädyin pian nykyiseen työpaikkaani Tapiolan kouluun - tutkimustyö kulki mukana kiinnostavana luovana projektina, johon olin muutaman kuukauden virkavapaana, mutta pääasiassa kuitenkin pysyttelin opettajanuralla. Opetin, kuten edelleenkin opetan, aineyhdistelmällä uskonto, historia ja yhteiskuntaoppi. Puolisen vuotta ennen väitöstä olin aloittanut uusissa haastavissa ja kiinnostavissa osa-aikaisissa tehtävissä Espoon kaupungin katsomusaineiden konsultoivana opettajana erityisenä vastuualueenani vähemmistöuskontojen opetuksen koordinointi. Iloitsin väitöskirjaprojektin loppuun saamisesta ja uskoin, että uudet tehtävät täyttäisivät tarpeeni saada aivoille askarreltavaa.
Koska tutkijankutka oli tuolloin vielä diagnosoimatta, minut yllätti akuutti post-doc blues, väitöksenjälkeinen alakulo. Se alkoi hellittää vasta, kun ymmärsin syksystä 2009 lähtien hakeutua opiskelemaan ainedidaktiikan syventäviä opintoja. Tämä edellytti sen tosiasian tunnistamista ja tunnustamista, että hyvinvointini oli jo pitkään edellyttänyt pitkäjänteistä pohdintaa, teorioiden kehittelyä ja luovaa työtä. Opiskeluaikanahan oli melkein koko ajan jotain esseetä tai tutkielmaa tekeillä, heti sen jälkeen väitöskirja.
Valitsin aineekseni katsomusaineiden didaktiikan, sillä sen problematiikan kanssa työskentelin eniten. Odotellessani opintojen alkua lueskelin tutkivasta opettajuudesta, sillä hain jotain, jolla voisin yhdistää työelämän ja tieteen. Innostuinkin jonkin verran, mutta ajatus tutkivien opettajien verkoston perustamisesta Espooseen tai pääkaupunkiseudulle jäi taustalle, kun tajusin jääväni keväällä äitiyslomalle.
Ennen laskettua aikaa sain jokaviikkoisen konsultointia varten raivatun tunnittoman päivän avulla kerättyä aineiston islamin opetuksesta. Se olikin äitiysloman ja hoitovapaan pelastus. Pysyin henkisesti hyvinvoivana, kun vauvan ja myöhemmän taaperon nukkuessa edes ajoittain reiluja päiväunia pääsin sivugradun kirjoittamisen avulla henkisesti pois kotiympyröistä. Osa tutkimustuloksista on julkaistu ainedidaktiikan symposiumin julkaisussa ja loput toivottavasti julkaistaan myöhemmin artikkelissa, joka on nyt maailmalla arvioitavana.
Palattuani töihin vuoden 2012 alussa tutkivan opettajuus ei tuntunut enää tästä maailmasta olevalta ajatukselta. Miten ihmeessä voisi edellyttää, että jokainen opettaja työnsä ohella lukisi niin paljon tieteellistä kirjallisuutta, että voisi tehdä tutkimusta, joka liittyy johonkin? Aloin suunnitella uutta tutkimusprojektia, mutta se edellyttäisi virkavapautta työstä, jotta tutkimusaineistoa voisi kerätä havainnoimalla opetusta ja haastattelemalla oppilaita eri uskontoaineissa.
Tutkijankutka on pysynyt hoidettuna viime aikoina, kun sivugradun pohjalta on voinut työstää artikkelia (ja se on ollut työn ja pienen perheen ohessa melko hidasta) ja kun uuteen tutkimusprojektiinkin liittyy teorian kehittämistä, joka ei edellytä kenttätyötä. Kysymys on kuitenkin, miten tulevaisuudessa? Opintovapaat ja apurahat (joista jälkimmäiset ovat äärimmäisen kilpailtuja, eikä asemani alaa vaihtaneena post doc -tutkijana taida olla kärkisijoilla) tarjoavat tervetullutta mutta vain väliaikaista apua, kun työelämää lieneen kuitenkin vielä 30 vuotta jäljellä. Olisiko sittenkin palattava aiemmin hylättyyn ajatukseen tutkivasta opettajuudesta? Löytäisinkö oman tapani tehdä sitä? Näitä asioita ja varmaan muitakin opetustyöni kehittämiskohteita aion tässä blogissa pohdiskella milloin tajunnanvirralla, milloin joihinkin ulkoisiin ärsykkeisiin liittyen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti