Kohtaamisia koulussa

Koko vuoden käynnistelty ja valmisteltu katsomusdialogiprojekti huipentui meidän koulussamme reilu viikko sitten, kun saimme yhdistetylle luterilaisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunnillemme vierailijoita. Kuusi nuorta naista edustivat pääasiassa tietenkin itseään, mutta toissijaisesti ortodoksista ja katolista kristinuskoa sekä islamia. Olimme elämänkatsomustiedon opettajan Raija Silfverbergin kanssa suunnitelleet kaksoistunnin, jossa ensin vähän tutustuttiin ja lämmiteltiin "hedelmäsalaatti"-leikistä muokatulla versiolla, jossa käytettiin väittämiä arkielämästä sekä joitain stereotypioita uskovaisista. Sen jälkeen oppilaat saivat kysellä vierailijoilta, ja lopuksi kaikki saivat jälleen ilmaista omia näkemyksiään janaharjoituksen muodossa. Ensin kysyimme näkemyksiä siitä, kuinka arvostettu ja sallittu oma katsomus on yhteiskunnassa ja koulumaailmassa, sitten palautetta tunneista.

Hieman lannistunut olin tajutessani, ettei tällaisessa kaksoistunninkaan sessiossa ehdi kuin vähän raapaista pintaa. Kun vierailupohjalta toimitaan, pidempiä jaksoja lienee kuitenkin mahdotonta järjestää. Miten ikinä saisi samoille vapaaehtoisille sopimaan saman ajan kahteen kertaan peräkkäin keskellä koulupäivää? Enimmäkseen olin kuitenkin innostunut. Oppilaat olivat vähän ujoja, mutta enimmäkseen he seurasivat todella intoutuneesti. Jonkin verran silti syntyi myös todellista vuoropuhelua. Vierailijat halusivat kysyä joitain asioita myös toisiltaan, ja yksi vierailijoista kysyi kysymyksen myös yhdeltä oppilaalta, joka - erittäin fiksuun sävyyn - esittäytyi ateistiksi.

Palaute oppilailta oli erinomaista. Olin myös tyytyväinen kuullessani, että oppilaat vahvistivat oikeaksi uumoiluni, että nuoremmilta on helpompi kysyä kuin omien vanhempien ikäisiltä ihmisiltä. Olin kuitenkin yllättynyt perusteluista. Yksi oppilas sanoi, että hänestä meidän vierailijamme - siis vieraiden uskontojen ja eri kulttuurien edustajat - olivat lähempänä hänen ajatusmaailmaansa kuin hänen omat vanhempansa. Toinen taas perusteli, että hän pelkäisi aikuisten pitävän häntä tyhmänä ja oppimattomana, jos hän kysyisi jotain.

Kirjoitin tuon kaksoistunnin aikana ylös kaikki kysymykset, joita oppilaat kysyivät vierailijoilta. Muutakin olisi voinut kirjata tuossa tilanteessa, jossa en itse ollut vetämässä tilannetta ja ohjaamassa keskustelua. Mutta kun kaikista pohjustavista tunneista olen joutunut kirjoittamaan havaintoni vasta jälkikäteen, en ollut oikeastaan valmistautunut mihinkään laajempaan. Tämä osoittaa aika hyvin ongelman, joka tutkivassa opettajuudessa on. Havainnointi on poikkeustilanteita lukuunottamatta muistinvaraista - toki sekin parempi kuin ei mitään. Poikkeustilanteissa jos voi kirjata tarkemmin, saa kuitenkin ihan toisenlaista materiaalia. Tallentaminen toki onnistuisi vaikka omalla puhelimella, mutta nauhoitteiden läpikäymiseen ei opettajan työn ohella minusta kerta kaikkiaan ole aikaa.

Kuluneella viikolla oppilaat sitten viimeistelivät oppimispäiväkirjansa, ja ne olivat erittäin palkitsevaa luettavaa. Oppilaat kokivat dialogiharjoitukset tärkeiksi, mutta monet nauttivat myös tunnista, jona heidän piti pohtia omaa elämänkatsomustaan aivan itsekseen. Usein olen ollut pettynyt tavoitteiden saavuttamiseen ja usein olen saanut jakautunutta palautetta, mutta nyt on todella saanut kokea tehneensä jotain oikein. Tätä täytyy siis jatkaa.

Quia absurdum

Nyt on sitten ollut käynnissä se täysin uudistettu ysiluokan Raamattu-kokonaisuus. Itse olen ollut innoissani, mutta vielä on aikaista sanoa, opitaanko kurssilla tehokkaammin ja mitä siellä opitaan. Oppilaat ovat tehneet pareittain pieniä alustuksia aivoriihimenetelmällä tuotetuista perimmäisistä kysymyksistä. Jonkin verran on keskusteltu tunnillakin, mielestäni aika vilkkaastikin, mutta osa keskustelusta on tietoisesti tarkoitus käydä internetissä. Siten kaikki joutuvat sanomaan jotain, ja toisaalta kirjoittaminen on aika hyvä tapa selventää omia ajatuksia. Lopuksi oppilaat kirjoittavat jonkinlaisen itsearviointi-yhteenvedon Raamatusta kokonaisuutena sekä liittävät suoritukseensa kaksi parasta kommenttiaan.

Siitä vähän yllätyin, että jotkut oppilaista sanoivat, etteivät haluaisi ottaa kantaa julkisesti. He protestoivat sitä vastaan, että aktiivisuus keskusteluissa olisi arviointiperuste. Kävi ilmi, että taustalla oli aikaisempia vastakkainasetteluja samojen aihepiirien käsittelyssä. Oli tietenkin helppo luvata, että kommenttinsa voi kirjoittaa myös omaan tiedostoon ja näyttää vain minulle. Asia alkoi kuitenkin kutkuttaa mieltä. Tässähän on juuri kysymys siitä, mitä koetamme katsomusdialogiprojektissamme parantaa, näkemyserojen käsittelytaitoa. Kun yleensä saa kuulla vain hymistelyä keskinäisestä kunnioituksesta ja suvaitsemisesta, nyt olin päässyt melko lähelle aitoa konfliktia. Kun olin valinnut dialogihankkeen kokeiluryhmäksi 7. luokan, koska olin ajatellut, että maailmanuskontojen käsittelyyn dialogi kuuluisi luontevasti, olin jättänyt huomiotta sen, että suurin kuilu on uskonnollisten ja uskonnottomien nuorten välillä. Katsomusten erilaisuudet tulevat parhaiten näkyviksi, kun keskustellaan katsomuksellisista asioista, kuten nyt olemme tehneet.

Katsoin kuitenkin viisaammaksi olla nostamatta ties kuinka pitkäaikaisia ja selvästi arkoja ristiriitoja käsittelyyn muutamilla tunneilla. Esittelin projektissa käytettäviä vuoropuhelun ohjeita heillekin ja korostin kysymisen tärkeyttä ja ymmärtämiseen pyrkimistä. Yksi oppilaista sanoi silloin, että mitäs kun vastapuolen perustelut ovat ihan absurdeja ja kuin niissä vedotaan asioihin, jotka eivät mitenkään liity toisiinsa. Tästä tuli mieleeni Tertullianuksen suuhun laitettu sitaatti "Credo quia absurdum", "Uskon, koska se on järjenvastaista." Siinä taitaa olla polttopiste koko tässä keskustelussa uskovien ja uskonnottomien välillä. Se, mikä on perustelu uskonnolliselle ihmiselle, ei ole perustelu sellaiselle, jolta puuttuu kokemus uskonnosta. Tosin en kyllä ihan niin paljon ole filosofi, että uskaltaisin tämän pidemmälle mennä tässä perusteiden analyysissa.

Se on tällä perimmäisiin kysymyksiin nojaavalla Raamattu-kurssilla ollut kiinnostavaa ja antoisaa, että olemme todellakin keskustelleet totuusväittämistä, kuten Andrew Wrightin mielestä uskonnon tunneilla nimenomaan pitäisi. Wrightin kriittisessä uskonnonpetuksessa tavoitteena on voimaannuttaa oppilaat arvioimaan kriittisesti mutta kunnioittavasti sitä, mikä Wrightin mukaan uskonnoissa on kaikkein keskeisintä eli totuusväittämiä. Wrightin mukaan uskontojen idean vastaista on suhtautua niihin pluralistisesti tai subjektiivisesti, sillä niissä on kyse totuudesta. Oppilaille on samalla voimaannuttavaa kehittyä oman uskonnon totuusväittämien perustelemisessa.

Olen paljon miettinyt Wrightin ajatusta totuusväittämien tarkastelusta uskonnon tunneilla. Olen ihmetellyt, miten niitä voidaan käsitellä niin, ettei kukaan tunne tulevansa mitätöidyksi, mutta samalla ei silti kuitenkaan pidetä yllä ideaa, että kaikki totuuskäsitykset ovat yhtä oikeita. Olisin melkein valmis sanomaan, että ainoa kestävä pohja uskonnonopetukselle on se, että törkeimmin syrjiviä ja elämää halveksivia periaatteita lukuun ottamatta kaikki näkemykset totuudesta ja elämästä ovat yhtä hyväksyttäviä. Toisaalta huomaan, että mitä enemmän otan näkökulmaksi sen, että uskonnonopetuksessa arvioidaan kriittisesti perusteluja, sitä enemmän opetukseni tulee oman näkemykseni värittämäksi. Suhtaudun itse Raamattuun liberaalisti ja painotan tieteellisiä lähtökohtia. Vaikka teen ihan tosissani töitä tuodakseni esiin myös konservatiivisia ja perinteisiä näkemyksiä sekä herättämään ymmärrystä niitä kohtaan, jonkin verran menee enemmän jo aikaakin siihen, että raamatuntutkimuksen yksityiskohtia selvitetään. Ja perusteluissa opettajan on vaikea päästä pidemmälle kuin mihin on omassa päättelyssään päätynyt, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Minusta voisi toisaalta aika hyvin perustella, että tieteellis-kriittinen raamattunäkemys sopii aika hyvin kouluun, jonka arvot ovat liberaalit ja kriittisyyttä painottavat. Missään uskonnon opetussuunnitelmissa tällaista valintaa ei ole kuitenkaan tehty, enkä ehkä katso itsekään tällaista painotusta soveliaaksi uskonnonopetukseen. En tiedä, miten oppilaat sen kokevat. Äänessä olleista enemmistö tuntuu olevan uskonnottomia, mutta joukossa on myös uskonnollisia nuoria. Monille nuorille ihan katsomuksesta riippumatta kriittinen näkemys Raamattuun tuntuu olevan enemmän tai vähemmän vaikea sulattaa. Enemmän kuitenkin minua vaivaa se, jos joku tuntee oman katsomuksensa (tai vaikkapa kotona saamansa opetuksen) tulleen osoitetuksi tyhmäksi tai vainhanaikaiseksi. Tätä kirjoittaessani päätin kysyä sitä heiltä, nimettöminä. Huomenna. Toivokaa minulle onnea!

Vuosi täynnä!

Eilen oli tämän blogin 1-vuotissyntymäpäivä. Tekstejä on kertynyt 33 ja lukukertoja yli 2000. Tehtävänsä blogi on täyttänyt hyvin eli tarjonnut mahdollisuuden ottaa kantaa ja perustella, jäsennellä ja purkaa mielessä liikkuvia asioita, sanalla sanoen kirjoittaa. Sitä oli ollut ikävä.

Blogin aloittaessani minua askarrutti erityisesti se, onko tutkiva opettajuus mahdollista. Vuoden aikana olen seilaillut kielteisen ja myönteisen vastauksen välillä toisinaan innostuen toisinaan lannistuen. Edelleenkin olen epäileväinen, pystynkö toteuttamaan sitä omassa työssäni saati suosittelemaan muille.

Kulunut vuosi on joka tapauksessa ollut murroksen ja kehittämisen aika omassa opetusta koskevassa ajattelussani. Toisaalta olen päässyt kokeilemaan toimintatutkimusta tutkivana opettajana. Se on avartanut näkemystäni ja kokemustani tutkijana. Toisaalta olen laajentanut valikoimaani digitaalisissa välineiä. Siinä ei ole kyse vain tekniikasta, vaan uusista tavoista liittää opetus ajankohtaisiin ja havainnollistaviin materiaaleihin, uudistaa arvointia ja vähentää opettajan puhetta ja ulkoa opettelua. Tämä murros on sen verran suuri, että tunnen oikeastaan jatkuvaa syyllisyyden tunnetta siitä, että kaikki opetukseni ei vielä ole uudistunut.

Olen päässyt syksyllä käymään kurssia Digiajan opettaja, jolla on otettu haltuun erilaisia välineitä ja kehitetty oman koulun digitaalisten taitojen kehityssuunnitelmaa. Vaikka työtovereilta kuulee paljon tuskittelua ja kyvyttömyyden tunnetta, oppimisen ja kokeilemisen halu tuntuu nyt olevan ihan toisella tasolla kuin ennen. Virikkeitä tulee varmasti monilta eri tahoilta. Olen päässyt opastamaan ja rohkaisemaan monia työtovereita, vaikka toisessa katsannossa olen itsekin täysi noviisi. Kokeilen monia asioita ensimmäistä kertaa - enkä aina malta testata ja varmistella. Pakko on myöntää sekin, että alkaessani soveltaa uusia ideoita en ole jaksanut kehittää mitään havainnointisysteemejä tutkiakseni opetustani. 

Sosiaalisen median hyödyntäminen oli yksi asia, joka pisti minut vuosi sitten liikkeelle ja myös antoi idean tämän blogin aloittamiseen. Sosiaalisesta mediasta on tullut aivan keskeinen ammattitaitoni kehittämisen välineeksi. Facebookissa uskonnon ja historian opettajat jakavat löytämiään materiaaleja ja ideoita. On alkanut tuntua, että kaikkihan jo käyttävät sähköisiä välineitä ja edistyksellisiä arviointmenetelmiä. Seuraan myös muutamia blogeja. Olen vähän kaivannut sitä, että sosiaalisessa mediassa kerrottaisiin myös niistä projekteja, jotka eivät niin hyvin onnistuneet. Jokainen on vuorollaan aloittelija ja kohtaa vastoinkäymisiä. Voi olla lannistavaa lukea kuvauksia aina täydellisistä opetuskokonaisuusista. Virkistävä poikkeus oli Suuren uskalluksen kirjoitus, jota suosittelen kaikille, jotka ovat tämän polun alkupäässä.

Toinen teksti, joka pani nyökyttelemään, oli Yksilöllisen opon Jonkin täytyy muuttua. Siinä pohditaan omakohtaisesti, miksi opettajan on niin vaikea muuttaa opetustaan. Kirjoittaja Antti Värtö kertoo lukeneensa artikkeleita opettajien muutosvastarinnasta. Itse olen törmännyt käsitteeseen performance gap, joka viittaa kuiluun sen välillä, miten opettaja haluaa opettaa ja luulee opettavansa, ja sen, miten hän opettaa. Tutkivan opettajuuden pitäisi auttaa tämän kuilun kiinni kuromiseen. Sitähän tässä voisi nyt yrittää tutkailla, pikku hiljaa, projekti kerrallaan.