Tutkimustietoa keskustelun taustaksi

Jostain syystä kuluneella viikolla Yle on taas tehnyt juttuja uskonnonopetuksesta. Itsenäisyyspäivän mellakoita selittämään pyydetty dosentti kosketteli pikaisesti myös uskonnonopetusta. Perustuslakivaliokunnan puheenjohtajakin lausui katsomusopetuksen kehittämisestä elämänkatsomustiedon suuntaan (sen yleisen harhakäsityksen pohjalta, että et on katsomusten basaari), mihin kommenttia pyydettiin yhdestä moskeijasta ja tutkija Inkeri Rissaselta. Vähän itseä jo tuskastuttaa. Opetussuunnitelmatyö niin lukiossa kuin peruskoulussa tarvitsisi työrauhan, ne opetussuunnitelmat tehdään nykymallille, ja kaikkien etu on, jos ne tehdään mahdollisimman sopiviksi ja päteviksi juuri tähän tilanteeseen. Ymmärrän toki senkin, että tiedotusvälineiden tehtävä on pitää yhteiskunnallinen keskustelu käynnissä sen sijaan, että ne tukisivat joitain rakenteita. Uutisviikko tarjoaa kuitenkin oivan mahdollisuuden tarjoilla kaksi saman viikon aikana ajankohtaista julkaisua, joissa on tutkimuksen pohjalta pohdittu oman uskonnon opetusta.

Toissa päivänä väitteli Harriet Zilliacus tohtoriksi väitöskirjallaan Supporting Sutdents' Identity and Inclusion in Minority Religious and Secular Ethics Education. Siinä osoitetaan, että vähemmistöuskontojen opetuksessa on ongelmia, mutta niitä käsitellään suurin piirtein oikeissa mittasuhteissaan. Tutkimus tuo esiin sekä opettajia, jotka pitävät vahvaa uskonnollista identiteettiä joko itsestäänselvyytenä tai toivottavana asiana, että opettajia (voivat tietenkin olla samoja henkilöitä), jotka toimivat tärkeinä siltoina tai tulkkeina maahanmuuttajaoppilaiden kotikulttuurin ja koulukulttuurin välillä. Samoin kuullaan sekä oppilaita, jotka viihtyvät oman uskonnon opetuksessa, että oppilaita, jotka kokevat liian pienet ryhmät painostaviksi tai itsensä muuten ulkopuolisiksi vahvasti identiteettiä painottavassa opetuksessa.

Jos ajatellaan oman uskonnon opetuksen koko kuvaa ja oppilaan ääntä siinä, rinnalle voisi hyvin tuoda Inkeri Rissasen keväällä julkaistun väitöskirjan Negotiating Identity and Tradition in Single-faith Religious Education.  Siinä on haastateltu yläaste- ja lukioikäisiä muslimioppilaita, joille oman uskonnon opetus on merkittävä signaali siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa tai koulussa saa olla muslimi. Tämä on erityisesti radikalisoitumiskeskustelussa aika tärkeä näkökulma.

Samaa sanoivat ne 8.- ja 9.-luokkalaiset muslimioppilaat, joita itse haastattelin talvella 2010. Tutkimuksen tuloksia voi lukea kahdesta eri artikkelista. Vuonna 2013 konferenssijulkaisussa ilmestyneessä artikkelissa pohdin sitä, millaisia kriittisen ajattelun taitoja islamin opetus vahvistaa. Totean siinä, että katsomusten väliselle dialogille on heikosti mahdollisuuksia nykyisellä mallilla. (Se on vähän kaventanut vaihtoehtoja myös parhaillaan käynnissä olevassa dialogiprojektissa. Toisaalta ei kaikissa kouluissa ole niin paljon vähemmistöuskontojen edustajia, että dialogia syntyisi noin vain.) Nykymalli kuitenkin suosii ja edistää katsomusten sisäistä dialogia, mikä puolestaan ei voi olla vaikuttamatta ehkäisevästi esimerkiksi radikalismiin, sillä keskustelutaito nimenomaan oman uskonnon argumenteilla paranee.

Kuluneella viikolla ilmestyi myös tuorein artikkelini British Journal of Religious Educationin nettisivuilla. Siinä pohdin oman uskonnon opetuksen vaikutusta nuorten uskonnollisuuteen ja totean, että vaikutusta luultavasti jonkin verran on, mutta kokonaisuus eli nuoren tarpeiden, kotitaustan ja tarjolla olevien vastausten yhteensopivuus todennäköisesti ratkaisee. Tutkijankutkaa poteva opettaja tuntee syvää tyytyväisyyttä saatuaan tällaisen vaativan julkaisuprojektin maaliin.

Mitä tulee siis tutkimustietoon uskonnonopetuksen mallin tarkastelijana, lisäisin tähän myös Helsingin yliopiston Opettajankoulutuslaitoksen tutkimuksen, joka tarkastelee monesta eri näkökulmasta eri katsomuksia integroivaa opetusta Kulosaaren yhteiskoulussa ja Eurooppalaisessa koulussa. Tutkijoina tässä ovat Saila Poulter, Vesa Åhs ja Jussi Ikkala. Tuloksia on tiedossa, ja ne tuovat toisen näkökulman keskittymällä tähän uudistamismalliin. Jos siis haluaa käyttää tutkimustietoa apuna mielipiteen muodostamiseen siitä, millainen malli olisi paras, tulokset on siis yhdistettävä tutkimuksiin, jotka tarkastelevat yksiuskontoista opetusta.

Kohtaamisia koulussa

Koko vuoden käynnistelty ja valmisteltu katsomusdialogiprojekti huipentui meidän koulussamme reilu viikko sitten, kun saimme yhdistetylle luterilaisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunnillemme vierailijoita. Kuusi nuorta naista edustivat pääasiassa tietenkin itseään, mutta toissijaisesti ortodoksista ja katolista kristinuskoa sekä islamia. Olimme elämänkatsomustiedon opettajan Raija Silfverbergin kanssa suunnitelleet kaksoistunnin, jossa ensin vähän tutustuttiin ja lämmiteltiin "hedelmäsalaatti"-leikistä muokatulla versiolla, jossa käytettiin väittämiä arkielämästä sekä joitain stereotypioita uskovaisista. Sen jälkeen oppilaat saivat kysellä vierailijoilta, ja lopuksi kaikki saivat jälleen ilmaista omia näkemyksiään janaharjoituksen muodossa. Ensin kysyimme näkemyksiä siitä, kuinka arvostettu ja sallittu oma katsomus on yhteiskunnassa ja koulumaailmassa, sitten palautetta tunneista.

Hieman lannistunut olin tajutessani, ettei tällaisessa kaksoistunninkaan sessiossa ehdi kuin vähän raapaista pintaa. Kun vierailupohjalta toimitaan, pidempiä jaksoja lienee kuitenkin mahdotonta järjestää. Miten ikinä saisi samoille vapaaehtoisille sopimaan saman ajan kahteen kertaan peräkkäin keskellä koulupäivää? Enimmäkseen olin kuitenkin innostunut. Oppilaat olivat vähän ujoja, mutta enimmäkseen he seurasivat todella intoutuneesti. Jonkin verran silti syntyi myös todellista vuoropuhelua. Vierailijat halusivat kysyä joitain asioita myös toisiltaan, ja yksi vierailijoista kysyi kysymyksen myös yhdeltä oppilaalta, joka - erittäin fiksuun sävyyn - esittäytyi ateistiksi.

Palaute oppilailta oli erinomaista. Olin myös tyytyväinen kuullessani, että oppilaat vahvistivat oikeaksi uumoiluni, että nuoremmilta on helpompi kysyä kuin omien vanhempien ikäisiltä ihmisiltä. Olin kuitenkin yllättynyt perusteluista. Yksi oppilas sanoi, että hänestä meidän vierailijamme - siis vieraiden uskontojen ja eri kulttuurien edustajat - olivat lähempänä hänen ajatusmaailmaansa kuin hänen omat vanhempansa. Toinen taas perusteli, että hän pelkäisi aikuisten pitävän häntä tyhmänä ja oppimattomana, jos hän kysyisi jotain.

Kirjoitin tuon kaksoistunnin aikana ylös kaikki kysymykset, joita oppilaat kysyivät vierailijoilta. Muutakin olisi voinut kirjata tuossa tilanteessa, jossa en itse ollut vetämässä tilannetta ja ohjaamassa keskustelua. Mutta kun kaikista pohjustavista tunneista olen joutunut kirjoittamaan havaintoni vasta jälkikäteen, en ollut oikeastaan valmistautunut mihinkään laajempaan. Tämä osoittaa aika hyvin ongelman, joka tutkivassa opettajuudessa on. Havainnointi on poikkeustilanteita lukuunottamatta muistinvaraista - toki sekin parempi kuin ei mitään. Poikkeustilanteissa jos voi kirjata tarkemmin, saa kuitenkin ihan toisenlaista materiaalia. Tallentaminen toki onnistuisi vaikka omalla puhelimella, mutta nauhoitteiden läpikäymiseen ei opettajan työn ohella minusta kerta kaikkiaan ole aikaa.

Kuluneella viikolla oppilaat sitten viimeistelivät oppimispäiväkirjansa, ja ne olivat erittäin palkitsevaa luettavaa. Oppilaat kokivat dialogiharjoitukset tärkeiksi, mutta monet nauttivat myös tunnista, jona heidän piti pohtia omaa elämänkatsomustaan aivan itsekseen. Usein olen ollut pettynyt tavoitteiden saavuttamiseen ja usein olen saanut jakautunutta palautetta, mutta nyt on todella saanut kokea tehneensä jotain oikein. Tätä täytyy siis jatkaa.

Quia absurdum

Nyt on sitten ollut käynnissä se täysin uudistettu ysiluokan Raamattu-kokonaisuus. Itse olen ollut innoissani, mutta vielä on aikaista sanoa, opitaanko kurssilla tehokkaammin ja mitä siellä opitaan. Oppilaat ovat tehneet pareittain pieniä alustuksia aivoriihimenetelmällä tuotetuista perimmäisistä kysymyksistä. Jonkin verran on keskusteltu tunnillakin, mielestäni aika vilkkaastikin, mutta osa keskustelusta on tietoisesti tarkoitus käydä internetissä. Siten kaikki joutuvat sanomaan jotain, ja toisaalta kirjoittaminen on aika hyvä tapa selventää omia ajatuksia. Lopuksi oppilaat kirjoittavat jonkinlaisen itsearviointi-yhteenvedon Raamatusta kokonaisuutena sekä liittävät suoritukseensa kaksi parasta kommenttiaan.

Siitä vähän yllätyin, että jotkut oppilaista sanoivat, etteivät haluaisi ottaa kantaa julkisesti. He protestoivat sitä vastaan, että aktiivisuus keskusteluissa olisi arviointiperuste. Kävi ilmi, että taustalla oli aikaisempia vastakkainasetteluja samojen aihepiirien käsittelyssä. Oli tietenkin helppo luvata, että kommenttinsa voi kirjoittaa myös omaan tiedostoon ja näyttää vain minulle. Asia alkoi kuitenkin kutkuttaa mieltä. Tässähän on juuri kysymys siitä, mitä koetamme katsomusdialogiprojektissamme parantaa, näkemyserojen käsittelytaitoa. Kun yleensä saa kuulla vain hymistelyä keskinäisestä kunnioituksesta ja suvaitsemisesta, nyt olin päässyt melko lähelle aitoa konfliktia. Kun olin valinnut dialogihankkeen kokeiluryhmäksi 7. luokan, koska olin ajatellut, että maailmanuskontojen käsittelyyn dialogi kuuluisi luontevasti, olin jättänyt huomiotta sen, että suurin kuilu on uskonnollisten ja uskonnottomien nuorten välillä. Katsomusten erilaisuudet tulevat parhaiten näkyviksi, kun keskustellaan katsomuksellisista asioista, kuten nyt olemme tehneet.

Katsoin kuitenkin viisaammaksi olla nostamatta ties kuinka pitkäaikaisia ja selvästi arkoja ristiriitoja käsittelyyn muutamilla tunneilla. Esittelin projektissa käytettäviä vuoropuhelun ohjeita heillekin ja korostin kysymisen tärkeyttä ja ymmärtämiseen pyrkimistä. Yksi oppilaista sanoi silloin, että mitäs kun vastapuolen perustelut ovat ihan absurdeja ja kuin niissä vedotaan asioihin, jotka eivät mitenkään liity toisiinsa. Tästä tuli mieleeni Tertullianuksen suuhun laitettu sitaatti "Credo quia absurdum", "Uskon, koska se on järjenvastaista." Siinä taitaa olla polttopiste koko tässä keskustelussa uskovien ja uskonnottomien välillä. Se, mikä on perustelu uskonnolliselle ihmiselle, ei ole perustelu sellaiselle, jolta puuttuu kokemus uskonnosta. Tosin en kyllä ihan niin paljon ole filosofi, että uskaltaisin tämän pidemmälle mennä tässä perusteiden analyysissa.

Se on tällä perimmäisiin kysymyksiin nojaavalla Raamattu-kurssilla ollut kiinnostavaa ja antoisaa, että olemme todellakin keskustelleet totuusväittämistä, kuten Andrew Wrightin mielestä uskonnon tunneilla nimenomaan pitäisi. Wrightin kriittisessä uskonnonpetuksessa tavoitteena on voimaannuttaa oppilaat arvioimaan kriittisesti mutta kunnioittavasti sitä, mikä Wrightin mukaan uskonnoissa on kaikkein keskeisintä eli totuusväittämiä. Wrightin mukaan uskontojen idean vastaista on suhtautua niihin pluralistisesti tai subjektiivisesti, sillä niissä on kyse totuudesta. Oppilaille on samalla voimaannuttavaa kehittyä oman uskonnon totuusväittämien perustelemisessa.

Olen paljon miettinyt Wrightin ajatusta totuusväittämien tarkastelusta uskonnon tunneilla. Olen ihmetellyt, miten niitä voidaan käsitellä niin, ettei kukaan tunne tulevansa mitätöidyksi, mutta samalla ei silti kuitenkaan pidetä yllä ideaa, että kaikki totuuskäsitykset ovat yhtä oikeita. Olisin melkein valmis sanomaan, että ainoa kestävä pohja uskonnonopetukselle on se, että törkeimmin syrjiviä ja elämää halveksivia periaatteita lukuun ottamatta kaikki näkemykset totuudesta ja elämästä ovat yhtä hyväksyttäviä. Toisaalta huomaan, että mitä enemmän otan näkökulmaksi sen, että uskonnonopetuksessa arvioidaan kriittisesti perusteluja, sitä enemmän opetukseni tulee oman näkemykseni värittämäksi. Suhtaudun itse Raamattuun liberaalisti ja painotan tieteellisiä lähtökohtia. Vaikka teen ihan tosissani töitä tuodakseni esiin myös konservatiivisia ja perinteisiä näkemyksiä sekä herättämään ymmärrystä niitä kohtaan, jonkin verran menee enemmän jo aikaakin siihen, että raamatuntutkimuksen yksityiskohtia selvitetään. Ja perusteluissa opettajan on vaikea päästä pidemmälle kuin mihin on omassa päättelyssään päätynyt, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Minusta voisi toisaalta aika hyvin perustella, että tieteellis-kriittinen raamattunäkemys sopii aika hyvin kouluun, jonka arvot ovat liberaalit ja kriittisyyttä painottavat. Missään uskonnon opetussuunnitelmissa tällaista valintaa ei ole kuitenkaan tehty, enkä ehkä katso itsekään tällaista painotusta soveliaaksi uskonnonopetukseen. En tiedä, miten oppilaat sen kokevat. Äänessä olleista enemmistö tuntuu olevan uskonnottomia, mutta joukossa on myös uskonnollisia nuoria. Monille nuorille ihan katsomuksesta riippumatta kriittinen näkemys Raamattuun tuntuu olevan enemmän tai vähemmän vaikea sulattaa. Enemmän kuitenkin minua vaivaa se, jos joku tuntee oman katsomuksensa (tai vaikkapa kotona saamansa opetuksen) tulleen osoitetuksi tyhmäksi tai vainhanaikaiseksi. Tätä kirjoittaessani päätin kysyä sitä heiltä, nimettöminä. Huomenna. Toivokaa minulle onnea!