Metodikylvyssä

Tutkijankutkaa poteva opettaja nauttii siitä, että ehtii nyt paneutua kunnolla teoriaan. Myönnän, että tyydyn usein siihen, että luulen löytäneeni olennaisen, sen sijaan että jäisin viimeistelemään ja varmistelemaan. Muuten en kyllä pärjäisi opettajan työssäkään! Mutta olen kyllä kipeästi tiedostanut sen, että vakavasti otettavan tutkimuksen eteen pitäisi perehtyä vähän syvällisemmin tutkimusmenetelmiin kuin muutaman artikkelin tai suomenkielisen oppaan verran. Edellinen (tai oikeastaan vielä kirjoitusvaihetta vajaa) tutkimusprojektini katsomusdialogimateriaalin kehittämisestä nojasi toimintatutkimukseen, josta kyllä luin useampia kirjoja. (Tässä yksi esimerkki.)Nyt olen kuitenkin lähdössä hieman toiseen suuntaan elvyttäessäni pöytälaatikossa ollutta tutkimussuunnitelmaa oppilaiden kokemuksista uskonnonopetuksen sitouttavuudesta.

Yhden metodioppaan eräässä luvussa kirjoittajat pohtivat metodioppaiden kirjoittamisen mielekkyyttä. Heistä tuntui, että teoria- ja metodiluvut tieteellisissä julkaisuissa viittaisivat siihen, tutkimuksessa teoria on usein valittu tukemaan lopputuloksia. He toivoivat kuitenkin, että joskus tutkijat lukevat metodioppaita saadakseen neuvoja tutkimuksen tekemiseen. Uskon kyllä, että en ole ainoa, joka lukee metodioppaita kuten minä nyt, etsien ja opiskellen. Mutta koska metodeja on tällä hetkellä niin paljon tarjolla, niistä pystyy valitsemaan sen, joka tuntuu intuitiivisesti parhaalta ja joka kenties sitä kautta tukee ennakko-oletuksia ja kysymyksenasetteluja, joita on valmiiksi mielessä.

Jokainen, joka on joskus lukenut jonkin tieteellisen lähestymistavan tai metodin esittelyä, myös tietää, kuinka vakuuttavia ne ovat. Lukija tuntee itsensä lähestulkoon huiputetuksi ajoittain, kun kirja etenee esittelemällä menetelmiä vanhimmasta uusimpaan. Ensin lukija selvittää itselleen tekstistä, mitä joku tietty menetelmä tutki ja millä perusteella. Sitten hänelle kerrotaan, mitä vikaa tässä lähestymistavassa oli (so. mitä kritiikkiä sitä vastaan on esitetty) ja miten se on ratkaistu seuraavassa menetelmässä. Sitten sama toistuu uudestaan, joskus lukuisia kertoja. Jos tekstin tarkoituksena on esitellä tutkimuskenttää, kaikkia lähestymistapoja kohtaan esitellään myös kriittisiä huomioita. Jos tekstin tarkoituksena on käydä läpi kehityskulkua, joka johtaa aiheena olevaan menetelmään, tuo menetelmä saa varsin vaikuttavan taustan.

Pelkään, että minulle on käynyt  nyt niin. Olen pitkään etsinyt menetelmää tutkimukseeni, mutta mikäään ei ole oikein täydellisesti vastannut kysymyksiini. Tai oikeastaan löysin B. Kumaravadivelun critical classroom discourse analysis -nimisen menetelmän. Sitä ei vain ole käytetty eikä kuvattu kovin laajasti. Aloin tutustua tarkemmin diskurssianalyysiin. Muutamien metodioppaiden lukujen jälkeen seurasin viitettä Potter & Wetherellin kirjaan Discourse and Social Psychology vuodelta 1987. Aloin indoktrinoitua.

Kuten olen omissa uskonnonopetusta koskevissa artikkeleissani huomauttanut, kääntyminen ei ole koskaan yksisuuntainen prosessi. Käännynnäisen taustat vaikuttavat. En nyt tässä mene kovin syvälle, mutta sanottakoon, että sympatioita tuohon suuntaan minulla on ollut. Sosiaalipsykologiassa voisi olla paljon sellaista, mitä opettajien ja kasvatustieteilijöiden kannattaisi ottaa huomioon ja soveltaa. Muistan tenttineeni osana sosiologian opintoja Klaus Helkaman kirjan Johdatus sosiaalipsykologiaan, ja pidin sitä silloin parhaana kurssikirjana, mitä olin lukenut. Jääköön nyt sivuseikaksi, että Potterin ja Wetherellin diskurssianalyyttisessa kirjassa kyseenalaistetaan paljon perinteisestä sosiaalipsykologiasta.

Kirjan yhdeksästä luvusta nimittäin seitsemän käy läpi erilaisia tutkimussuuntauksia, yksi tai kaksi kerrallaan, ja kaava on suurin piirtein sama. Joillekin suuntauksille annetaan enemmän arvoa kuin toisille, mutta diskurssianalyysi selviytyy tietenkin aina voittajana. Välillä minulla oli epäilyksiä, nyt, luvussa 8 alan taas olla sillä kannalla, että muunlaista tutkimusta ei oikein uskalla tehdäkään. Mietin vain, että voisikohan mikä tahansa vastaava kirja aiheuttaa minussa kääntymyksen toiseen suuntaan. Kannattaako lopettaa etsimistä tähän? Kuinka monta kirjaa pitäisi lukea ja millä intensiteetillä? Miten ne pitäisi valikoida kun kerran aivan tietty polku on johtanut minut nyt tähän pisteeseen?

Kun opiskelin perustutkintoani 1990-luvun lopussa, diskurssianalyysi taisi olla aika kovassa huudossa. Kun joku menetelmä on hyvin suosittu, siitä on myös haittaa. Helposti hämärtyy, mistä siinä on oikein kyse, eivätkä kaikki sillä tehdyt tutkimukset ole yhtä laadukkaita. Joka tapauksessa itse opiskelin historiaa, jossa päämenetelmänä oli puristaa vähistä lähteistä mahdollisimman paljon irti millä tahansa keinolla mutta lähdekritiikin säätelemänä, joten monimutkaisempiin analyysimenetelmiin ei ollut tarvetta kajota.

Ei olekaan yksinkertaista perehtyä tutkimukselliseen lähestymistapaan, kun siihen liittyy laajoja tietoteoreettisia kysymyksiä. Väitöskirjan metodiluvun lukeminen ei oikeastaan auta, ellei ole todella perehtynyt itse kyseiseen teoriaan. Nyt vasta koen ymmärtäväni, mitä diskurssianalyysi on ja mitä sillä voi tehdä, ainakin yhdessä kontekstissa (olen siis myös oppinut sen, että kyseessä on laaja teoria, jolle on muodostunut hieman eri perinteitä eri tieteenalojen piirissä).

Historiantutkijatausta saa minut kavahtamaan tutkimustuloksia, joissa selkeät huomiot on koristeltu tutkijan lainaamilla tai kehittämillä käsitteillä. (Tehdään sitä historiantutkimuksessakin, ja voin tarvittaessa osoittaa omasta väitöskirjastanikin joitain esimerkkejä tällaisesta käsitteellistämisestä.) Käsitteet auttavat kiteyttämään ja kiinnittämään huomiota, mutta mielestäni aina pitäisi huolehtia siitä, että tutkimustulos ei ole pelkkää uusien sanojen keksimistä, vaan että sanojen avulla todella tuodaan jotain uutta päivänvaloon. No, diskurssianalyysihan juuri antaa tulokseksi näitä nimityksiä. Käydään läpi puhetta tai tekstiä ja nostetaan sieltä esiin eri tapoja käyttää kieltä erilaisiin funktioihin. Ei spekuloida, mitä ihmisen päässä liikkuu.

Oma innostukseni nykyiseen tutkimusaiheeseen nousee siitä, että haluaisin ymmärtää, mitä oppilaat ajattelevat ja tuntevat uskonnontunneilla. Diskurssianalyysi kuitenkin vastaa siihen huoleen, joka minulla on ollut niin historiantutkijana kuin kasvatustieteilijänä: miten erottaa aidot tunteet ja asenteet siitä, mitä ihminen ajattelee, että hänen odotetaan vastaavan? Tai jos hän haluaa shokeerata tutkijaa tai häntä sattuu ketuttamaan juuri haastatteluhetkellä joku asia? Tietääkö hän lopulta itsekään, mitä mieltä hän on asioista? Diskurssianalyysin vastaus on: tutkitaankin vain sitä, millä eri tavoilla ihminen puhuu siitä, miten nämä tavat rakentuvat ja mitä niillä saa aikaan.

Nyt onkin mietittävä, muokkaanko tutkimuskysymystä siihen suuntaan, mitä oppilaat puhuvat uskonnollisesta valinnan vapaudestaan. Miten tuon parhaiten muotoilisi? Miten minä aina lähden tekemään tutkimusta asioista, joista on vaikea puhua nuorten kanssa selkeillä sanoilla? Ja vielä tänään pitäisi kysyä alustavaa suostumusta eräältä luokalta... Pitäkäähän peukkuja!

Tutkiva opettaja irti!

Tutkijankutkaa poteva opettaja on nyt päässyt eräänlaiselle kuntoutuslomalle: olen tämän lukuvuoden opintovapaalla suorittaakseni uskontotieteen syventävät opinnot. Niiden varjolla pääsenkin keräämään aineistoa periaatteessa sivugradua varten, mutta käytännössä toteutan tutkimusta, jolla on ollut suunnitelma jo kauan, mutta ei rahoitusta. Samalla tämä oli oiva käytännön ratkaisu, kun kärsin omalla työpaikallani sisäilmaongelmista, joiden pitäisi siirtyä historiaan peruskorjauksen valmistuessa vuoden päästä.

Tänään tämä pitkästä aikaa erilainen elämä nyt sitten alkoi! Vaikka opintovapaa on mielessäni ollut jo muutaman kuukauden ihana vapaus, olen myös ollut huolissani monista pienistä ja suurista käytännön asioista:
Miten korvaan työmatkaliikunnan, joka on ollut merkittävä osa viikottaista liikuntaani?
Miten terveyteen vaikuttaa opettajan suhteellisen liikkuvan työn vaihtuminen koneen äärellä istumiseen?
Miten pärjään ilman kouluruokailua? Pitäisi keksiä ruokaa joka päiväksi, eikä viitsisi tuhrata aikaa sen tekemiseen, kun koulussa tuon välttämättömän viivytyksen saa tarvittaessa hoidetuksi kahdeksassa minuutissa.
Miten sopeudun yksin tehtävään työhön? Onneksi on seminaari, tutkijakavereita ja odotettavissa oleva aineiston keruu kentältä eli koulusta, mutta...
Miten pääsen kentälle eli miten löydän henkilöt, jotka päästävät minut tunneilleen, saanko oppilaat ja heidän huoltajansa suostumaan ja ilmaisemaan suostumuksensa hyväksyttävällä tavalla?
Miten ymmärrän mitään opinto-oppaista ilman tutoria? On nimittäin opiskelu aika tavalla muuttunut 1990-luvun lopusta.

Iloitsen ajatuksesta, että voin istua ulkona kirjoittamassa tai lukemassa (kauniilla säällä kuten nyt, mutta en toki suorassa auringonpaisteessa näiden elektronisten laitteiden kanssa...), että voin käydä esimerkiksi lääkärissä ilman sijaisjärjestelyjä tai hoitaa tarvittaessa sairasta lasta. Lekotteluksi tämä vuosi ei kuitenkaan saa mennä, sen verran paljon on tavoitteita. Uskontotieteen opintojen lisäksi olisi tarkoitus kirjoittaa pari-kolme artikkelia uskontodialogiaineistosta valmiiksi, suorittaa opetushallinnon tutkinto sekä kirjoittaa oppimateriaalia.

Miten taltuttaa painajainen?

Täytyy sanoa, että omassakin mielessä on viime päivinä käynyt toive, että kunpa tämä olisi vain pahaa unta. Puhun siis tapauksesta Olli Immonen, mutta minun painajaiseni ei ole monikulttuurisuus vaan tämä tilanne, jossa osa kansasta tuntuu todella kokevan, että vierasmaalaiset ihmiset Suomessa uhkaavat meitä ja meidän elämäntapaamme. Vähän on kyllä käynyt mielessä, että onko Immonen tosissaan vai pyrkiikö hän vain tällaisella helposti tunteisiin vetoavalla retoriikalla taistelusta puhtaudesta saamaan valtaa. Alan myös kallistua sille kannalle, että kaikkein suurin ongelma eivät ole ne Vastarintaliikkeen tyyppiset toistaiseksi aika pienet ääriliikkeet vaan ne lukuisat ihan tavalliset ihmiset, jotka joidenkin omien kokemustensa perusteella ovat alttiita uhka-retoriikalle.

Elän varmasti jonkinlaisessa kuplassa, mutta haluaisin todella ymmärtää, mistä tämä oman aseman uhatuksi kokeminen kumpuaa. Niin kuin moni muukin, haluaisin toimia sen hyväksi, että tämä maa ei jakaantuisi toisiaan sättiviin "suvaitsevaistoon" ja "rasisteihin", vaikka monikin henkilö toki voi kuulua rintamalinjan eri puolille asiasta riippuen. Tutkijana uskon, että vain parempi ymmärrys voi tuottaa tehokkaita toimenpiteitä. Mitään tutkimusta en toki ole nyt tehnyt enkä lukenut, enkä myöskään ole keksinyt, miten voitaisiin toimia tavoitteeni saavuttamiseksi pitkäjänteisesti ja jatkuvasti - vaikka on tietenkin muistettava, että opettajanahan toimin juuri pitkäjänteisesti ja jatkuvasti rasismia ja stereotypioita vastaan. Nämä aikuiset eivät vain ole siellä luokassani! Kirjoitan tässä nyt eräänlaisen oppimateriaalin sen pohjalta, mitä tässä olen viime päivinä yrittänyt ymmärtää.

Mitä monikulttuurisuus on?

Minun ymmärtääkseni monikulttuurisuus on yhteiskunnan sellainen piirre, että siellä elää rinnakkain erilaisia kulttuureita. Moni on viime päivien keskustelussa korostanut, että tämän on suomalaisen yhteiskunnan piirre, joka ei ole uusi ja jota ei voi pyyhkiä pois. Ei myöskään ole mitään yhteistä ja yleistä suomalaista kulttuuria, jonka kaikki piirteet jokainen suomalainen tuntisi itselleen läheiseksi.

Toisteltu fraasi on "monikulttuurisuus on rikkaus". Itse koen niin. Olen työssäni kohdannut erilaisia kulttuureita edustavia ihmisiä ja keskustellut heidän kanssaan. Tuntuu loputtomalta, miten erilaisia arkeen, juhlaan, ihmissuhteisiin ja viestintään liittyviä merkityksiä voidaan vertailla heidän kanssaan. Joskus keskustelussa joku arvostelee suomalaisia arvoja ja normeja, joskus vain ihmetellään yhdessä. Ymmärrän kuitenkin täysin, että ihan kaikki eivät haltioidu tällaisista keskusteluista niin kuin minä. Minulla on tällaiset mieltymykset, ja koen itseni etuoikeutetuksi - ja sitä varmasti olenkin - kun saan työssäni fiksujen eri kulttuurien edustajien kanssa keskustella asioista. Toisilla on varmasti toisenlaiset kiinnostuksen kohteet, ja moni voi kokea tällaiset kohtaamiset hyvinkin vaikeiksi, erityisesti oman elämäntavan arvostelun. Siksi tätä fraasia pitäisi jotenkin pystyä purkamaan. Mitä hyötyä monikulttuurisuudesta on jollekin tietylle henkilölle hänen elämäntilanteessaan? Onko siitä hyötyä kaikille? Voiko siitä olla haittaa? Voiko haittoja minimoida? Voiko haittoja pienentää muuttamalla omaa asennettaan?

Käsitteen monikulttuurisuus (multicultural) rinnalla käytetään usein myös kulttuurien välinen (intercultural). Tämä vähän huonosti suomeksi kääntyvä termi voidaan nähdä eräänlaiseksi tavoitteeksi, millaisia noiden monien kulttuurien välisten suhteiden pitäisi olla. Kulttuurien välisyys yhteiskunnassa merkitsee sitä, että kulttuurien edustajat eivät pitäydy omissa oloissaan vaan kulttuureilla on keskenään kanssakäymistä. Tämä on normatiivista ajattelua, mutta mielestäni vieraisiin kulttuureihin epäluuloisesti suhtautuvien pitäisi hyväksyä kulttuurien välisyys tavoitteeksi. Nimittäin jos haluamme, että Suomessa elävät maahanmuuttajat tutustuvat tai sopeutuvat suomalaiseen kulttuuriin, tarvitaan kanssakäymistä ja vuorovaikutusta, ja tämä vaatii sopeutumista myös valtakulttuurin jäseniltä - ja parhaimmillaan ennakkoluuloton vuorovaikutus myös johtaa sopeutumiseen. Mielestäni tämä käsite on tärkeä tässä keskustelussa siksi, että monien ihmisten pelot tuntuvat liittyvän siihen, millaiset säännöt säätelevät eri kulttuurien välistä kanssakäymistä ja kuka ne ehdot sanelee.

Väärinkäsityksiä monikulttuurisuudesta / kulttuurien välisyydestä Suomessa

Seuraavassa käsittelen muutamia käsityksiä, joihin törmäsin mm. Ruskeat tytöt -blogin kommentoinnissa.

Monikulttuurisuus merkitsee sitä, että kaikki on sallittua kulttuurisin perustein.

Monikulttuurisuuden kannattajat ovat tietoisia kulttuurirelativismin vaaroista. Monet heistä ovat liberaaleja ja pitävät ihmisoikeuksia luovuttamattomina arvoina, joiden avulla kulttuurien arvoja ja käytäntöjä voidaan tarkastella. Tämä tosin vaatii sensitiivisyyttä aika lailla.

Meitä vaaditaan noudattamaan vieraiden kulttuurien tapoja.

Mielestäni tällä väitteellä ei ole perusteita. Käsityksen taustalla on ehkä jonkinlainen porttiteoria. Jos ehdotetaan, että jostain perinteisestä asiasta luovutaan tietyissä tilanteissa (en nyt viitsisi käyttää tässä Suvivirttä tai betoniporsaita esimerkkinä, mutta ilmeisesti ja valitettavasti nekin ovat vaikuttaneet), koska ne voivat loukata joitakuita kulttuurin tai uskonnon perusteella, tämä tarkoittaa, että kulttuurinen vähemmistö sanelee säännöt ja seuraavaksi suomalaisnaiset pakotetaan pitämään huntua. Ylilyöntejä varmasti on, samoin sitä, ettei ehditä tai osata käydä neuvotteluja vähemmistöjen kanssa.

Muiden kulttuurien edustajille ei saa huomauttaa mistään.

"Kukkahattutädit" eivät kiellä ketään ottamasta puheeksi esimerkiksi taloyhtiössä ongelmallista käytöstä, vaikka se olisi toisessa kulttuurissa normaalia. Kuten kaikessa naapureiden välisessä kanssakäymisessä, mikäli käytös ei varsinaisesti riko yhtiöjärjestystä, pitää olla valmis sovittelemaan. Tässä voisi kyllä olla kansalaisaktiivisuuden paikka. Miten näitä neuvotteluja käydään, jos on kielimuuria ja ennakkoluuloja tai äkkiväärää käytöstä puolin ja toisin? Kuka rahoittaisi maksuttomien (tai edullisten) naapurisovittelijoiden koulutuksen ja toiminnan? Olisiko siinä jotain uutta ja konkreettista, millä voitaisiin auttaa molemminpuolista integroitumista?

Meidän ei tarvitse tarjota maahantulijoille parempaa kohtelua kuin heidän lähtömaissaan tarjottaisiin meille.

"Jos minä muuttaisin Lähi-itään, ei minulle järjestettäisi uskonnonopetusta / oman äidinkielen opetusta / vapautusta uskonnollisista tilaisuuksista jne." Jos arvostamme uskonnonvapautta tai jotain muuta ihmisoikeutta, emme kai oikeasti ole ottamassa mallia jostain Lähi-idän diktatuurista?

Monikulttuurisuuden ongelmat saadaan kuriin laittamalla maahanmuutto kuriin.

Jos pidämme itseämme moraalisina ihmisinä, emme voi sysätä vastuuta maailman hädänalaisista ihmisistä kokonaan maailman köyhimmille maille (tai Välimeren tilannetta ajatellen Euroopan köyhimmille maille). Tämä on ehdoton ei. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin käsitellä monikulttuurisuuden haasteita täällä Suomessa ja käyttää siihen asiaankuuluvat resurssit. On tietenkin muistettava, että maahanmuuttajista vain osa on pakolaisia tai turvapaikanhakijoita tai heidän perheitään, mutta yleensä työn perässä muuttavia pidetään "sopeutumiskelpoisempina".

Mitä monikulttuurisuus / kulttuurienvälisyys meiltä vaatii?

Itsestäänselvyyksiä, mutta niin vaikeita asioita:

Älä yleistä.

Peruskoululainenkin osaa toistaa tämän. Älä yleistä, älä yleistä. Mutta kahdesta syystä se on lopultakin todella vaikeaa. Yleistäminen kansallisuuden tai siihen verrattavan piirteen vuoksi tuntuu olevan syvästi inhimillistä. Sitä vastaan on taisteltava joka päivä omassa itsessään. Sivistys auttaa, mutta ei aina riitä. Toinen vaikeus on se, että yleistämisen kielto todella tarkoittaa sitä, että vaikka olisi jollain vedenpitävällä keinolla osoitettu, että ihmisryhmässä x on yksi rehellinen jäsen ja kaikki muut ovat huijareita tai varkaita, jokaiselle ihmisryhmän x jäsenelle on periaatteessa annettava mahdollisuus osoittaa teoillaan, onko se rehellinen henkilö. Jos tällainen todella äärimmäinen tilanne olisi, ilman muuta terve järki sanoisi, jollain tavalla olisi varauduttava siihen, että et ole tekemisessä sen ainokaisen rehellisen henkilön kanssa. Silti oikeudenmukaisuus vaatii, että ketään ei pidetä lurjuksena ennen kuin hän on todistettavasti tehnyt jotain.

On neuvoteltava ja tasapainoiltava.

On helppo suuttua ja ja purnata, mutta vaatii paljon enemmän neuvotella säännöistä. Ei voi myöskään kaikki tilanteet kattavasti sanoa, mihin asti joustetaan ja mihin laitetaan raja. Olisi helppo sanoa, että Suomen lait ovat mittari, ja usein ovatkin, mutta joskus ne ottavat heikosti huomioon moninaisuutta. Silloin on pohdittava niiden muuttamista, päivittämistä. Tärkeää on kuitenkin selvittää, miten vastapuoli tulkitsee tilanteen ja mitä arvoja hän vaalii toimiessaan tietyllä tavalla. Vasta kun tämä ymmärrys on saavutettu, on tuomitsemisen aika. Ajattelen tässä nyt vaikka niitä taloyhtiön tai työyhteisön konfliktitilanteita.

Oikeudenmukaisuus on arvo, ei välinearvo.

On ymmärrettävää pettyä, jos tulee ongelmia, kun yritetään auttaa toista ihmistä. Moni turhautuu voimakkaasti, kun maahanmuuttajat arvostelevat Suomea jostain - eikä se tunnu kivalta minustakaan! Maahanmuuttajan tekemä rikos on tuplarikos, koska se osoittaa, että hän ei ole sen armon arvoinen, että on päässyt Suomeen. Maahanmuuttajat eivät saisi haastaa riitaa suomalaisten kanssa, mutta eivät myöskään keskenään. Konflikteja voisi selittää kulttuurilla tai vaikeilla kokemuksilla, mutta siihen voi aina sanoa, etteivät ne oikeuta pahoja tekoja. Eivät oikeutakaan. On kuitenkin ajateltava, että jos pidämme jotain asiaa todella arvokkaana, esimerkiksi oikeudenmukaisuutta tai inhimillisyyttä, meidän on toteutettava sitä huolimatta siitä, miten sen kohteet käyttäytyvät. Ristiriitoihin on varauduttava ja erilaisiin viestintätyyleihin kannattaa tutustua, jotta osaa lukea tilanteita oikein. Oikeudenmukaisuus pitää antaa lahjana, ei vastalahjana jostain teosta tai asenteesta.

Niin että eihän se monikulttuurisuus ole pelkkää laulua ja tanssia. Monia varmaan loukkaa sellainen yläpuolelta tuleva monikulttuurisuushehkutus, joka ei ota huomioon ihmisten pettymystä ja turhautumista. Suhtautumista voi kuitenkin opetella. Yleistäminen ja oikeudenmukaisuus kun eivät liity vain monikulttuurisuuteen, vaan kenen tahansa, vammaisen, vanhuksen, bodarin, hevarin tai blondin kohtaamiseen.