Elsa Beskow ja opetuksen murros

Tänä kesänä olen palannut lapsuuden rakkaiden satujen pariin, nimittäin Elsa Beskowin satujen maailmaan. Useimpien satujen henkilöt ja juonet olivat kadonneet mielestäni, mutta ihania kuvia muistan ihailleeni hartaasti.

On kiinnostavaa, että Elsa Beskow otti joissain saduissa kantaa opettamiseen - kepeällä otteella ehkä, mutta sattumaa tai ei, hän onnistui osumaan pariin nykyisenkin opetuksen uudistamisen kipukohtaan.

Ensimmäinen viittaus on sadussa Kuningas jolta meni muisti. Siinä hyvämuistinen kuningas on tehnyt ulkoa opettelemisesta kansalaishyveen, ja kaikissa valtakunnan kouluissa keskitytään runojen ja ritirimpsujen opettelemiseen ulkoa. Menetettyään kykynsä ilkeän peikon taikuuden seurauksena kuningas yrittää kouluvierailulla siirtää painopistettä ymmärtämistä vaativiin kysymyksiin. Oppilaiden reaktio oli kauhistus: sellaiset tehtäväthän olisivat paljon vaikeampia. Tässä onkin yksi pähkinä purtavaksi. Länsimaisessa modernissa koulutuksessa ymmärtäminen ja soveltaminen ovat niitä korkeampia taitoja, joita vasta voi pitää oppimisen varsinaisena tavoitteena. Mutta jos koulussa arvioitaisiin vain soveltamista ja hoksaamista, parhaiden ja heikompien oppilaiden välille repeäisi liian suuri kuilu. Ne ovat myös oppilaille stressaavia tavoitteita, koska he ovat aivan toisella tavalla opettajan arvioinnin armoilla kuin sellaisessa tapauksessa, jossa voi todeta, että vastaus joko sisältää tai ei sisällä opetettuja asioita. Ulkoa oppiminen ja sen mittaaminen kokeilla on kieltämättä vähemmän merkityksellistä maailmassa, jossa jokaisen taskussa on enemmän kuin tietosanakirja. Opettajat tarvitsevat kuitenkin muitakin vaihtoehtoja perinteisille kokeille kuin kunnianhimoisia soveltavia tehtäviä.

Toinen satu, Tohtori Tietovallan keksintö, sen sijaan keskittyi laajemminkin kasvatukseen ja opetukseen. Siinä Tohtori Tietovalta kehittää koneen, jossa lasten kasvatus ja opetus on automatisoitu täydellisesti. Oppilaat opiskelevat yksilöllisesti Beskowin ajan huipputeknologian, gramofonin, avustuksella. Beskow on sijoittanut Tohtori Tietovallan teknologisesti huomattavasti meidän maailmaamme edistyneempään yhteiskuntaan, jossa gramofoni on automatisoitu jonkinlaisella tietokoneella, joka syöttää ennalta ohjelmoituja tehtäviä ja tiedonmurusia. Gramofoni päästää oppilaat eteenpäin vasta kun he osaavat edellisen läksyn. Automaattisessa koulussa opiskellaan niin reaaliaineita, laskentoa, kirjoittamista kuin liikuntaakin. Omalle ajattelullekin on tilaa: oma tuokionsa on varattu oppilaiden omille kysymyksille, joihin gramofoni antaa vastauksia ennalta syötettyjen joukosta. Tohtori Tietovallan kasvatuskone on kuin ilkeämielinen parodia yksilöllisen opetuksen oppimispoluista!

Sadussa kasvatuskoneelle kuitenkin käy - luonnollisesti - huonosti. Koekaniineina sinne vuodeksi suljetut, erityisen pahatapaiset pojat pakenevat pian ja alkavat elää kuin seitsemän veljestä Impivaarassa kunnes routa ajaa heidät sivistyksen pariin. Tätä ennen tapahtuu kuitenkin jotain, joka osoittaa, että Elsa Beskowilla on täytynyt olla paljon kokemusta lapsista ja nuorista. Ennen pakoaan villinpuoleiset pojat pääsevät testaamaan kysymysten tekemistä gramofonille, mutta "he huutelivat kuulokkeisiin aivan älyttömiä kysymyksiä ja saivat vastauksia, jotka eivät sopineet ollenkaan. Mutta tämäpä oli pojista koko päivän hauskin asia."

Yksi opettajantyön parhaista puolista on se, että siinä saa nauraa paljon. Oppilaat haluavat pitää hauskaa, he etsivät tarmokkaasti hauskoja puolia ja mahdollisuuksia sanailla. Usein se piristää päivää ja edistää epäilemättä oppimistakin, mutta toisaalta se on omiaan tekemään tyhjäksi opettajan tavoitteita oppia jotain luovuuden ja vapauden avulla. Joskus riittää muistutus hyvästä mausta, joskus oppilaat tekevät sitä, mitä oli tarkoitus, mutta joskus joku ihan yllättävä asia väännetään vain vitsiksi tai sitten keskitytään vain kokeilemaan jotain ominaisuutta tai menemään siitä, mistä aita on matalin. Pahimmillaan joudutaan vielä väittelemään, miksi joku vastaus on parempi kuin toinen, tai karsimaan törkeyksiä.

Pitäisiköhän tätä oppilaiden taipumusta hauskutteluun tutkia ja kehittää sen ympärille jonkinlainen huumorin pedagogiikka? Ongelmana varmaan on, että huumorintajuja on oppilailla monenlaisia. Silti jotenkin tuntuisi kiinnostavalta ajatus, että sen sijaan, että pyrkimystä hassutteluun pyritään suitsimaan, mentäisiinkin joskus sitä päin. Tai ainakin se olisi otettava huomioon kaikenlaisessa pedagogisissa teorioissa, joissa on pienintäkään oppilaiden oman toiminnan elementtiä. Onko mahdollista muodostaa teoria siitä, milloin työskentely helpoiten lähtee sivupoluille? Kokemus toki auttaa tunnistamaan joitain vaaranpaikkoja. Moni, joka on vasta siirtymässä kontrolloidusta kirjallisten tehtävien tekemisestä vapaampiin sähköisiin keskusteluihin, tiedonhakuun tai luovempaan työskentelyyn, arvostaisi varmasti kuitenkin ennakkovaroituksia.

Angry birds ja uskonto

Edellisestä kirjoituksestani jäi itse asiassa puuttumaan huokaus, että vaikka populaarikulttuuria pitäisi hyödyntää uskonnonopetuksessa, siinä onkin melkoinen tehtävä, kun itse olen täysin ulkona nuorten elokuva-, musiikki- ja pelivirtauksista. En ole lukenut edes Harry Pottereita. Mutta tällä viikolla kävin kuusivuotiaan lapseni kanssa katsomassa Angry birds -elokuvan, ja siitä onkin heti sanottavaa.

Näin yleisenä arviona sanottakoon alkuun, että näkee kyllä, että asialla ovat olleet huipputekijät. Elokuvassa on vauhtia ja visuaalisuutta, ja pelien simppeliä perusasetelmaa linnut vastaan possut on rikastutettu luomalla enemmän maailmaa ja hahmoille luonteenpiirteitä sekä elämänhistoriaa. Paikoitellen vihaisuutta, kovapintaisuutta ja sotaisuutta ihannoidaan enemmän kuin kuusivuotiaalle katsojalle haluaisi tarjoilla. Pelin perustarinan vuoksi näitä teemoja luonnollisesti ei ole voitu välttää, ja niitä pehmennetäänkin ystävyyden teemoilla sekä suloisilla linnunpojilla. Päähenkilö Redinkin pitäisi olla vihainen, mutta se on enemmän tympääntynyt. Kaikesta tästä pyöreydestä tulee tunne, että elokuvassa pelataan kaksilla korteilla, yritetään tehdä päinvastaisia asioita. Erityisen hämmentävä on vihaisten lintujen uskonnollinen puoli eli myyttisen Mahti Kotkan hahmo.

Tästä eteenpäin ei kannata lukea, jos ei halua tietää elokuvan käänteistä tarkemmin. Mahti Kotka on lintujen keskuudessa myyttinen hahmo, sankari, perustaja ja suojelija. Häntä kuvataan kuitenkin paljon supersankarikuvastolla, eli tuloksena on niin erikoinen myyttisen sankarin ja sarjakuvasankarin yhdistelmä, että alkaa mietityttää, onko kyseessä uskonnon parodioiminen. Kun päähenkilöt vielä sitten possujen invaasion edetessä löytävät Mahti Kotkan, tämä osoittautuu plösähtäneeksi kerskuriksi, joka vieläpä kieltäytyy auttamasta. Lintuyhteisön autettua itseään, Mahti Kotka kuitenkin voittaa itsensä, lentää jälleen ja pelastaa munat - rimaa hipoen. Kun Red tiukkaa Kotkalta, miksi tämä tuli auttamaan vasta myöhemmin, Kotka vastaa, että hänen piti horjuttaa kaverusten uskoa Mahti Kotkaan, jotta nämä alkaisivat uskoa itseensä. Myytisyys siis vuorotellen puetaan ja riisutaan Mahti Kotkan yltä. Uskonnon tilalle tarjotaan individualistista uskoa itseen, mutta ei varsinaisesti elokuvan opetuksena. Mahti Kotkan ristiriitaisen käytöksen jälkeen katsojan on vaikea päätellä, oliko tämäkin lausahdus tarkoitettu vain omien kasvojen pelastamiseksi.

Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä, että tekijät ovat halunneet hullutella pyhillä asioilla Monty Pythonin tyyliin, mutta eivät ole ihan uskaltaneet. Sen sijaan he ovat pyöristelleet ja rakennelleet puolustuksia niin, että lopputulos on vähän hämmentävä. Monty Pythonhan kritisoi uskontoja ja niiden instituutioita varsin räävittömästi mutta samalla hauskasti. Vaikka itse sanoisin itseäni uskovaiseksi, pidän enemmän Monty Pythonista kuin Angry birds -elokuvan komiikasta. Toisaalta on myönnettävä, että lapsellemme ei vielä näytetä Monty Pythonia... Ehkä tässä onkin selitys Angry birds -elokuvan ristiriitaisuuteen. On isolla rahalla tehty elokuva yhtä aikaa aikuisille ja lapsille. Siitä voi ainakin antaa tunnustusta, ettei tässä ole seurattu samoja polkuja kuin kaikki muut samaa yrittävät - mikäli nyt minun elokuvatuntemuksellani voi sellaista arvioida.

Konferenssiterveisiä: maailmanuskontoparadigma ja uskonto populaarikulttuurissa #EASR2016

Tutkijankutkaa poteva opettaja on päätellyt opintovapaavuottaan viimeiset kolme ja puoli päivää European Association for Study of Religions -järjestön konferenssissa Helsingissä. Ennen lomalle antautumista pureskelen täällä hieman sitä antia, joka suorimmin liittyy uskonnon opettamiseen.

Eräässä paneelissa keskusteltiin aktiivisesti nk. maailmanuskontoparadigmasta. Jokaiselle uskonnonopettajalle on varmasti tuttua, että vieraiden uskontojen opetuksen tuloksena oppilaat käsittävät ne staattisina ja yhtenäisinä kokonaisuuksina, joiden kannattajat ovat selvästi sitoutuneempia kuin "kristityt", "luterilaiset" tai "me". Tänä vuonna olen oppinut, että tämä on yhteydessä siihen, että opetuksessa vallitsee maailmanuskontoparadigma eli uskonnollinen elämä jäsennetään tiettyjen kokonaisuuksien alle. Tämä johtaa siihen, että niitä tarkastellaan jossain määrin kristinuskon lävitse olettamalla samantyyppistä organisoitumista, oppia pidetään ensisijaisena ja jossain määrin yhdenmukaisena, ja syrjään jää eletyn uskonnon moninaisuus sekä kaikki sellainen uskonnollisuus, joka ei kuulu näihin maailmanuskonnoiksi luokiteltaviin uskontoihin.

Paneelissa siis keskusteltiin siitä, mitä tilalle. Monet olivat sitä mieltä, että maailmanuskonnoista on kuitenkin opetettava jotain. Irene Dietzel ehdotti tilalle kultuurista jaottelua mm. animismeihin ja totemismeihin, mistä kuitenkin huomautettiin, että se on vain toinen yksinkertaistus vanhan tilalle. Itse olen sitä mieltä, että maailmanuskonnot eivät ole helposti korvattavissa. Temaattinen lähestyminen voisi lieventää maailmanuskontoparadigmaa opetuksessa, mutta toisaalta se saattaisi johtaa entistä pahempiin yleistyksiin tyyliin "buddhalaiset ajattelevat kuolemasta näin". Olen pyrkinyt erilaisella materiaalilla ja harjoituksilla horjuttamaan steretypioita, joita vieraiden uskontojen opetus helposti luo, mutta en ole aivan varma tuloksista.

Sissel Undheim puhui paneelissa siitä, että nuoret saattavat tietää nk. kuolleista uskonnoista kuten kreikkalaisesta mytologiasta yllättävän paljon populaarikulttuurin kautta. Harry Potterissa on kuulemma mytologisia aineksia, samoin elokuvissa, peleissä ja monissa muissa nuorille suunnatuissa materiaaleissa. Tätä innostusta pitäisi päästä jotenkin hyödyntämään, mutta maailmanuskontoparadigman vallitessa sille ei juuri ole tilaa.

Undheimin esitys sai minut pohtimaan opetussuunnitelmaan liittyvää kysymystä, jota olen pähkäillyt tässä vuoden mittaan. Vuoden kuluttua vuosiluokalta 7 lähtien käyttöön otettava opetussuunnitelma nimittäin määrää yhdeksi uskonnonopetuksen sisällöksi uskonnot populaarikulttuurissa. Olen koettanut käsittää, mitä se merkitsee ja millaista osaamista sillä tavoitellaan. Onko tarkoitus, että oppilas osaa luetella joitain populaarikulttuurin tuotteita, joissa on jotain uskonollista? Onko väliä, mitä nämä olisivat? Mihin hän tarvitsee tätä taitoa? Vai pitäisikö oppilaissa kasvattaa taitoa tunnistaa ja analysoida uskonnollisia piirteitä populaarikulttuurissa? Miksi? Tällainen taito edellyttää varsin laajaa osaamista - nimenomaan mytologiassa ja erilaisissa underground-uskomuksissa. Kuinka laajasti uskonnonopetuksessa pitäisi käsitellä illuminati-uskomuksia tai Kabbalaa? Vai onko kyseessä enemmänkin ajatus siitä, että oppilaita houkutellaan kiinnostumaan uskonnosta osoittamalla, että sitä on kaikkialla populaarikulttuurissa? Sellaisessa minua vähän pelottaa vaara, että opettaja on sormi pystyssä selittämässä, että tässäkin on muuten uskontoa, vaikka ette sitä tajua. Oppilaita kiinnostaa joku asia sen salaperäisyyden takia ja sitten se latistetaan koulun oppiaineeksi.

Keskustelussa tuotiin esiin innon tappamisen riski, mutta toisesta näkökulmasta, ja mielestäni hyvin aiheellisesti. Jos opetuksessa aletaan käsitellä mytologisia elementtejä Da Vinci -koodissa tai Lego Ninjagossa, joudutaan luultavasti purkamaan myyttejä. Jouduttaisiin sanomaan, että ei se nyt ihan näin mene. (Ja tietysti opettaja joutuisi etsimään valtavasti uutta tietoa ja arvioimaan sitä kriittisesti.)

Samalla kuitenkin aloin jotenkin ymmärtää toisella tavalla tuota opetussuunnitelman kohtaa, joka on siellä todennäköisesti työryhmän uskontotieteilijöiden vaikutuksesta. Oli miten oli, uskonnolliset elementit populaarikulttuurissa edustavat juuri sitä maailmanuskontojen ulkopuolista uskonnollisuutta. Tilanteessa, jossa ei käydä paljon kirkossa mutta kulutetaan nuorisolle suunnattuja mediatuotteita sitäkin enemmän, nämä asiat voivat olla keskeisempiä kuin kristinusko tai islam nuorille. Niitä ei pitäisi ainakaan siksi syrjäyttää, ettei siihen ole aikaa tai että ne eivät kuulu maailmanuskontoihin - ainakaan periaatteessa ei pitäisi. Itse olen sitoutunut edistämään opetuksella dialogia oikeiden ihmisten erilaisten katsomusten välillä, joten tarvitsen aikaa dialogitaitojen harjoittelulle ja riittävien tietojen jakamiselle niistä maailmanuskonnoista, jotka vaikuttavat pääkaupunkiseudulla. Paneelia seuranneessa keskustelussa kuitekin huomautettiin, että populaarikulttuurin mytologiat voivat hyvin olla huomisen elettyä uskonnollisuutta. Voi olla, että samaistuminen fiktion sisältämiin uskonnollisiin maailmoihin on marginaalinen ilmiö, mutta olkien kohauttelu ei sitä ainakaan poista maailmasta.

Tällaisin aattein tutkijankutkaa poteva opettaja siirtyy nyt kesälaitumille ja palaa toivottavasti uusin voimin jälleen elokuussa!