Individualistisuus, kollektiivisuus ja yksilöllinen oppiminen

Kuluneella viikolla koulullamme kuhisi, kun saimme opettajakunnan kouluttajaksi Pekka Peuran. Aiheena oli tietysti yksilöllinen oppiminen ja siihen liittyvä itsearviointiin perustuva arviointi. Tunsin ajatuksia ennestään, olin niitä kokeillut ja tullut vähän kriittiseksikin. Tässä blogissakin olen asioita pohdiskellut. Koulutus oli kuitenkin oikein miellyttävä ja kehittävä. Ei ehkä liity asiaan - tai sitten liittyy paljonkin - että kun tätä tekstiä kirjoittaessani etsin Pekka Peuran kotisivua, jossa hän esittelisi itsensä, löytyi vain sivustoja, joissa hän kirjoittaa asiastaan eli opetuksen kehittämisestä. Henkilö, joka todellakin aika monella opetuksen kehitykseen liittyvällä some-palstalla on vähintään profeetan asemassa, ei korosta itseään livenä eikä omilla sivustoillaan.

Ymmärsin myös muutamia asioita. Pakko myöntää, että ne ovat aika perusasioita, mutta jokainen tietysti voi muuttaa käsityksiään vain vähitellen. Ymmärsin, että eivät Peurankaan opiskelijat heti osaa arvioida itseään "rehellisesti" eivätkä asettaa tavoitteita itselleen. Ne ovat harjoiteltavia asioita. Eli osa niistä asioista, joita olen pitänyt epäonnistumisina, voidaankin nähdä ensimmäisinä askelina oppimisessa.

Otin sitten uudestaan pohdittavaksi, siis ihan toteuttamismielessä, oppilaan oman tavoitteiden asettamisen ja opettaja-arvioinnin painoarvon vähentämisen. Sitten yhtäkkiä mieleeni välähti asia, josta viime vuonna opinto- ja tutkimusvapaalla ollessani taisin vaahdota monellekin, mutta josta nyt opettajana en taida olla puhunut kenellekään. Kirjoitin siitä tänne blogiinkin, nimittäin kulttuurien välisistä eroista suhteessa oppimiseen. Olin silloin lukenut artikkelin, jossa viitattiin tutkimustuloksiin, joiden mukaan itsenäisten valintojen tekeminen parantaa oppimista vain niillä lapsilla, joiden kasvatus on ollut individualistista. Individualistisia kulttuureita ovat lähinnä Pohjois-Euroopan ja Pohjois-Amerikan kulttuurit. Niissä lasta kannustetaan omatoimiseksi pienestä pitäen ja tavoitteena on turvallisen pohjan luominen omille valinnoille. Koko muun maailman kulttuureja voidaan luonnehtia kollektiivisiksi, ja niissä korostetaan velvollisuutta, riippuvaisuutta ja yhteisöjä.

Mitä sitten pitäisi ajatella siitä, että opetussuunnitelmassamme on asetettu tavoitteeksi, että oppilas ohjaa omaa oppimistaan tavoitteiden asettamisesta arviointiin asti? Voidaanko se ajatella kyvyksi, jonka kuka tahansa voi oppia ja jota kuka tahansa tarvitsee, ympäristöstä riippumatta? Asia on monimutkainen. Moni kollektiivisen kulttuurin leimaaman kasvatuksen saanut lapsi on koulussa kosketuksissa individualistisen kasvatuksen ja kulttuurin kanssa, mikä selvästi vaikuttaa ainakin osaan nuorista. Ei ihme, että osa vanhemmista pelkää ja kokee menettävänsä lapsensa. Toinen näkökohta on, että moni näistä nuorista tulee jatkossa toimimaan tässä yhteiskunnassa ja sen työelämässä, jossa vaaditaan yksilöllistä vastuunottoa. Silti mietityttää, millaista erityistä tukea erilaisista perheistä tulevat lapset tarvitsevat uuden opetussuunnitelman tavoitteet saavuttaakseen.

Paria asiaa olisi mielestäni tärkeää korostaa. Ensinnäkin jos oppilaiden kulttuuritaustaan ja kasvatukseen jossain määrin sidoksissa olevat erot tulevat esiin työskenneltäessä, opettajien pitäisi vastustaa kiusausta ajatella individualistinen kasvatus ylempiarvoisena. Ei siis pitäisi ajatella, että vanhemmat ovat tehneet karhunpalveluksen lapsilleen pitäessään näitä lähellään ja riippuvaisina itsestään. Kummassakin kulttuurissa on ongelmansa ja vahvuutensa. Toiseksi pitäisi olla valmis tarjoamaan oppilaille mahdollisuuksia kehittää itseään tavoitteiden asettajana ja oman itsensä arvioijana pienin askelin turvallisessa ympäristössä. Luulenpa, etten paljon erehdy, jos arvaan, että psykologinen turvallisuus ja emotionaalinen lämpö ovat seuraavia supertrendejä opetuksessa. Ne ovat jo tulossa, mutta niitä ei ole vielä nostettu otsikoiksi. Työkaluja niiden kehittämiseen tullaan kuitenkin tarvitsemaan, ja kulttuuri- ja katsomussensitiivisyys on avainasemassa.

Kova vai pehmeä maailma

Tutkijankutkaa poteva opettaja on sesongista johtuvista syistä miettinyt paljon arviointia. Oikeasti mielestäni arvioinnin tärkein vaihe on se, kun opettaja suunnittelee, millaista arviointitietoja hän tulee keräämään, toisin sanoen millaisia suorituksia oppilaat antavat. Toistaiseksi asia on pitkälti niin omassa opetuksessani, että opettaja suunnittelee. Olen kyllä jokaisen kurssin aloittanut kysymällä oppilailta, millä tavoilla he haluaisivat oppimistaan osoittaa. Oppilaiden aikaisemmat kokemukset ohjaavat tätä keskustelua kuitenkin vahvasti niin, että aika usein olemme keskustelleet kokeen ja esitelmän hyvistä ja huonoista puolista. Mistäpä oppilaat tietäisivät, mitä vaihtoehtoja on, jos he eivät ole päässeet muuta tekemään? Tämä kuitenkin todennäköisesti muuttuu pian.

Kuluneet viikot ovat kuitenkin olleet palautteen antamisen ja numeroarvioinnin sesonkia. Koulussamme ja julkisuudessa on samaan aikaan paljon puhuttu koulun aiheuttamasta stressistä. Helsingin Sanomissa ilmestyi aiheesta artikkeli, jonka toinen kirjoittaja on oppilaani. Lunttaamiskeskustelu sen sijaan poiki keskustelua siitä, mitä mieltä on loppujen lopuksi ulkoa oppimisen mittaamisessa. Kolmanneksi olen seuraillut keskusteluja siitä, miten positiivinen palaute on paljon tehokkaampaa kuin negatiivinen ja ettei negatiivista palautetta pitäisi välttämättä antaa ollenkaan.

Kaikki nämä aiheet ovat hieman hämmentäviä. Olen vähän omassa mielessäni miettinyt, miten koulupaineet ovat nousseet niin paljon, kun itsestä tuntuu, että lasken vaatimustasoa pikku hiljaa. Koealueet ovat vuosi vuodelta lyhyempiä, ja samalla oppilaiden protestit koealueiden pituutta kohtaan jyrkempiä. Toki en ole koskaan arvioinut pelkästään kokeiden avulla. Sekin mietityttää, teenkö oppilaille karhunpalveluksen, jos en koskaan vaadi heitä painamaan mieleen asioita, ainakaan laajasta kokonaisuudesta. Voiko luottaa siihen, että heidän ei todellakaan jatkossa tarvitse tehdä sitä? Entä mitä jos tosiaan jättäisi negatiivisen palautteen antamatta? Olisiko oppilaiden helppo ymmärtää, miksi toinen sai esitelmästä kympin ja toinen kasin? Ja olisiko nuori, joka saa aina vain positiivista palautetta, valmis ottamaan vastaan arvostelua, jota hän väistämättä jossain vaiheessa elämäänsä saa? Millainen järkytys olisi saada vaikka akateemisen artikkelin nimettömiä vertaisarviointilausuntoja, jos kaikki sitä edeltävä ihmisen edeltävä palaute olisi ollut positiivista?

Kuten sanottu, nämä mietteet ovat enemmän hämmentäviä kuin selkeitä. Oikeastaan on kyse maailmankuvasta. Onko maailma kova paikka, jossa pärjätäkseen lapsi tarvitsee kovaa nahkaa ja teräviä kyynärpäitä? Vai saadaanko maailma muuttumaan pehmeämmäksi ja mukavammaksi kasvattamalla lapsia pehmeydellä ja mukavuudella? Huomaan, että minussa itsessäni on sekä kyynikkoa että idealistia.

Mutta näin joulun alla saisi tietysti hyvä, lämmin, hellä olla mieli jokaisen, minkä lisäksi on aika toivottaa: "arkihuolesi kaikki heitä". Toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa taukoa arvioinnista sekä arvioitavana olemisesta samoin kuin riemullisia niitä juhlia, joita itse kukin viettää!

Lämpöä luokkahuoneeseen

Tutkijankutkaa poteva opettaja tuli viikolla jakaneeksi Facebookissa vuoden vanhan uutisen siitä, että opettajan lämminhenkisyydellä on suurempi vaikutus oppimistuloksiin ja -motivaatioon kuin luokkakoolla ja oppimismateriaalilla. Oli kyllä täysi vahinko jakaa vanha uutinen, mutta etsiskelystä huolimatta ei löytynyt uudempaakaan tiivistelmää tämän Alkuportaat-hankkeen tutkimustuloksista.

Joskus aika kauan sitten minulta pyydettiin johonkin kirkolliseen rippikoulutyötä koskevaan julkaisuun lausuntoa siitä, miten rippikoulukokemukset näkyvät koulussa. Lausuin silloin loppukaneettina, että parhaiten nuorille tuntuu jäävän mieleen se, miten heitä on kohdeltu. Tämä havainto todennäköisesti pätee myös kouluopetukseen. Kun viime vuonna haastattelin nuoria ja kysyin, millainen on hyvä opettaja, he usein sanoivat ensimmäiseksi "sellainen ettei se huuda paljon". Erityisesti haastattelemani musliminuoret kaipasivat opettajalta kiinnostusta oppilaisiinsa.

Olen tässä blogissa miettinyt aikaisemmin, miten mitata oppimisen tuloksia eri menetelmillä. Minulla oli vielä joitain vuosia sitten vanhempi kollega, johon vertasin itseäni usein. Hän tuntui opettavan opettajajohtoisemmin kuin minä, käytti kuitenkin monipuolista materiaalia ja opetti oppilailleen enemmän yksityiskohtia kuin minä. Hänen oppilaansa lähes säännöllisesti pääsivätkin Taloustietokilpailun valtakunnalliseen loppukilpailuun, eivät minun. Eihän se varmasti ole mikään hyvän opettajuuden kriteeri, mutta ei huononkaan. Välillä mietin nytkin, että jos verrattaisiin oppilas- ja opettajakeskeisten menetelmien tehokkuutta, tulisiko sielläkin opettajan persoonan merkitys tärkeimmäksi.

Vaikka jätettäisiin nyt kysymys opetusmenetelmistä sivuun, jo oppilasryhmän koon ja opetusmateriaalin syrjäyttäminen on niin suuri asia, että eikö opettajia pitäisi alkaa kouluttamaan menetelmien sijaa lämpimyydessä? Voi kuulostaa asialta, jota ei voi oppia, mutta ei se sitä ole ainakaan kokonaan. Minua koulutti yksi kasiluokka. Olin "saanut" heidät juuri kasiluokkalaisina palattuani hoitovapaalta, joten suhteemme alkuun loi oman jännitteensä, että tulin jonkun tilalle. Meillä oli usein sukset ristissä. Onneksi luokalla oli yksi äänekäs tyttö, joka otti asiakseen antaa palautetta. Hän valitti, etten ollut kovin positiivinen. Olin ihmeissäni, mielestäni en ollut mitätöinyt tai ollut sarkastinen. Pyysin selittämään tarkemmin. Tyttö vastasi, että kun oppilaat vastaavat kysymykseen, en koskaan sano "hyvä", vaan aina "joo, mutta". Aloin ymmärtää positiivisen palautteen merkitystä. Aloin ymmärtää, että oppilaiden tunteet on otettava huomioon puheessa, että on sanoitettava empatiansa. Aloin antaa kehuja aina kun siihen oli vähänkin aihetta, sitten oppilaat alkoivat lämmetä ja suhtautumaan positiivisemmin opetukseen, mikä taas antoi minulle enemmän tilaa olla mukava opettaja.

Olisikin hyvin kiinnostavaa tietää, mihin itse sijoittuisin lämpimyydessä tuossa alussa mainitussa tutkimuksessa. Olisi myös kiinnostavaa tutustua mittariin, jota tutkimuksessa on käytetty. Onko se ollut kysely, jossa opettaja vastaa väittämiin, opetuksen havainnointirunko vai näiden yhdistelmä? Luulen nimittäin, että se käsitys, joka oppilailla on minun ystävällisyydestäni tai helposti lähestyttävyydestäni vaihtelee hyvin paljon. Yksi asia on se, onko kokemuksia siitä, että olen joustanut, ottanut osaa tai antanut kahdenkeskisiä kehuja. Kaikilla niitä ei ole, koska ei ole ollut tilanteita. Toinen ja tässä olennaisempi asia on se, että eri luokilla on todennäköisesti erilainen käsitys minusta. Toisille luokille olen ehkä rentoutunut vitsailija kun taas toisille tiukka säätelijä. Emotionaalinen lämpimyys luokassa syntyy siis vuorovaikutuksessa. Opettajalla on paljon valtaa sen luomisessa, mutta lopputulokseen vaikuttaa myös oppilaiden toiminta ja puhe. Opettajia siis toki kannattaisi kouluttaa lämpimämmiksi, mutta ennen kuin siitä tehdään palkkauksen peruste, ryhmän vaikutus pitää ottaa huomioon.

Opettajien palkkauksen remonttia kiinnostuneena odotellen tutkijankutkaa poteva opettaja toivottaa kaikille hyvää isänpäivää!