Tuomisia Jyväskylästä

Ainedidaktiikan symposiumia 2014 vietettiin siis Jyväskylässä ystävänpäivänä. Lähdin sieltä melkein suoraan talvilomalle, joten ajatuksia päivän annista kirjoittelen vasta nyt.

Yhteisistä luennoista eniten intouduin Päivi Häkkisen esityksestä, joka käsitteli sähköisiä oppimisympäristöjä. Se alkoi nimeämällä utopioiksi monet odotukset, joita tieto- ja viestintätekniikalle on asetettu historiassa ja nyt. Tunnistin paljon omia pettymyksiäni. Taannoin ihmettelin, onko ymmärrettykään, miten paljon sähköiset oppimisympäristöt vaativat pedagogiikalta. Ilmeisesti on. Se, että tietoa on tarjolla paljon ja helposti, antaa ikään kuin lupauksen, että oppilaista voi kehittyä yhteistyökykyisiä syvällisiä analysoijia. Vaarana kuitenkin on, että heistä tulee "pinnallisia heinäsirkkamieliä", jotka klikkailevat sieltä täältä, mutteivät syvenny mihinkään. Loppukaneetti oli, että liian suppeat ja oppikirjamaiset tehtävät eivät onnistu.

On siis jatkettava kehittämistä. Olen tässä pohtinut kahta yhteiskuntaopin projektia, jotka mielestäni olivat melko samanlaiset, mutta toisessa oppilaat paneutuivat hyvin ja toisessa hutiloivat juuri tiedonhaun suhteen. Hyvin onnistui matematiikan ja yhteiskuntaopin projekti, jossa ysiluokkalaisten piti keksiä kuvitteellinen perhe ja selvittää sen kuukausittaiset asumis-, matkustus-, harrastus- ynnä muut menot. Matematiikan osiossa laskettiin veroja ja asumiskustannusten osuutta tuloista. Yhteiskuntaopissa otettiin kantaa verojärjestelmään ja hyvinvointiyhteiskuntaan. Suurin osa oppilaista todella selvitti vuokria, vakuutuksia ja keskipalkkoja sekä teki teräviä havaintoja. Sen sijaan toisessa projektissa, jossa piti keksiä kuvitteellinen yritys, tietoa yrittämisestä ja sen kustannuksista valitulla alalla etsi todella harva. Useimmat innostuivat vain suunnittelemaan, miten hyvää heidän yrityksensä tarjoaisi muita halvemmalla, niin etteivät realiteetit kiinnostaneet. Mutta onneksi tosiaan innostuivat keksimään mitä kiinnostavampia liikeideoita, niitä on aina ilo kuunnella. Mutta miksi nämä projektit erosivat niin paljon toisistaan? Ehkä olisi tarvittu konkreettisia laskuesimerkkivaatimuksia tuohon yrittäjyysprojektiinkin.

Mutta se oma esitykseni siellä Jyväskylässä. Kiirehän siinä tuli, kun on pitänyt päättyvien projektien ohella perehtyä uuden aihepiirin, katsomusdialogin teoriaan. Itse asiassa sain vasta tänään luettua keskeisen aiheeseen liittyvän kirjan, McKennan, Ipgraven ja Jacksonin Inter Faith Dialogue by Email in Primary Schools (2008). Mielestäni kuitenkin onnistuin laatimaan ihan uskottavan esityksen. Sain hyviä kommentteja, jotka tosin sisälsivät erinäisiä lukuvinkkejä, mikä tässä elämäntilanteessa vähän panee huokailemaan. Katson nyt kuitenkin luottavaisesti kesään ja siihen, että silloin vielä ehtii viilailemaan teoreettisia lähtökohtia.

Esitykseni SlideSharessa

Erityisesti odotin tapaavani Jyväskylässä syntyneen Tutkiva opettaja -yhdistyksen edustusta. Professori emerita Eira Korpinen ja Jyväskylän norssin lehtori Pirjo Tikkanen olivat tulleet pyynnöstäni paikalle ja juttelimme pitkään yliopiston kahviossa. Aineistonkeruuseen sain sen vahvan neuvon, että tutkivalla opettajalla aineistonkeruun on sujuttava osana opetustyötä. Tutkimus on riippuvainen vuorovaikutuksesta oppilaiden kanssa. Tämä on varmasti viisasta, ja siten jätän sikseen mahdollisuden tutkia muiden projektiin osallistuvien kuin omien ryhmieni dialogitaitojen kehittymistä, lukuunottamatta kaikille tehtäviä alku- ja loppukyselyitä, jotka olemme yhteisesti päättäneet toteuttaa. Olen kiitollinen siitä, että minua, lähes tuntematonta opettajaa olitiin valmiita kuuntelemaan ja neuvomaan.

Siihen kysymykseen, miten voi olla opettaja ja tutkija samaan aikaan ja mihin se johtaa, ei heilläkään ollut mitään kaikenkattavaa vastausta. Niin ikään jäi ilmaan se, olisiko tutkivasta opettajuudesta täydennyskoulutusmalliksi. Jälkeen päin tulinkin sellaisiin ajatuksiin koko symposiumin annin lopputuloksena, että jos ja kun on niin, että tieteellisen tutkimuksen vaatimukset ovat niin ankarat, että työn ohessa niitä on raskas täyttää, ehkä opettajien täydennyskoulutukseen olisi omaksuttava tutkivasta opettajuudesta vain joitain ideoita ja kutsuttava sitä jollain toisella nimellä. Mahdollisuuksia siihen aion alkaa selvitellä.

Matkalla ainedidaktiikan symposiumiin

Kaiken arkikiireen keskellä elän nyt varsin innostavia aikoja. Viime viikolla kokoontui ensimmäisen kerran Katsomusdialogin portaat -hankkeen työryhmä. Vaikka ryhmä oli pieni ja harmillisesti mukana ei toistaiseksi ole yhtään todella monikulttuurisen koulun opettajaa, oli hyvin toiveikkuutta herättävää se, kuinka yhteinen sävel löytyi jo ensimmäisellä kerralla.

Hieman yllättäenkin tulimme yhdessä siihen tulokseen, että vaikka projektissa alun perin on ollut tarkoitus suunnitella toimintamalleja oppilaille, vähintään yhtä tärkeää on puhutella koulun aikuisia. Ensinnäkin on kiinnitettävä paljon huomiota siihen, miten materiaali muotoillaan ja markkinoidaan niin, että se todella otetaan käytöön. Muuan ryhmäläinen ilmoitti osittain huumorilla tavoitteekseen, että siitä tulee Kiva Koulu -ohjelmaan verrattava lähes joka koulun toimintamalli. Haastavaa tulee kyllä olemaan, sillä niin moni tuntuu nostavan kätensä pystyyn näiden kysymysten äärellä. Pitäisi vain saada uskonnot pois koulusta, niin ei tarvitsisi kohdata toiseutta. Toiseksi totesimme, että niin paljon on kysymyksiä uskonnollisen moninaisuuden vaikutuksista koulun arkeen, että mukaan on otettava - kenties ohjelman huipennukseksi - koko kouluyhteisön kulttuurin tarkastelua. Monikulttuurista koulua tosin tarvittaisiin kipeästi tähän kehitystyöhön mukaan.

Toinen tähän liittyvä innostava tähtäyspiste on perjantainen ainedidaktiikan symposium Jyväskylässä. Esittelen siellä hankettamme ja yritän erityisesti terävöittää tutkimuksellista puolta siinä. Tasapainoilua projektissa kyllä riittää, sillä vaikka tutkimus on toisaalta minun oma vapaaehtoinen lisäni hankkeeseen, se toisaalta on myös periaate, jonka varassa kehitystyötä tehdään. En siis voi sanella minkään tutkimuskirjallisuuden enkä symposiumkommenttien pohjalta täsmälleen, minkälaisia kyselyitä tehdään. Haastatteluja ja laajamittaista havainnointia tuskin pystyn työpaineiden keskellä toteuttamaan. Olen kuitenkin ottanut yhteyttä Jyväskylän yliopiston piirissä syntyneen Tutkiva opettaja -yhdistykseen ja saan tavata ainakin jotakuta sen aktiiveista. Odotan innolla tilaisuutta kysellä lisää kokemuksista tutkivana opettajana.

Lukupäiväkirjasta: ateismi

Joululomalla tutkijankutka sai hieman helpotusta. Oli aikaa kirjoittaa artikkelia tunnustuksellisuuden käsitteestä, mikä tyydytti luovan työn tarvetta. Kieltämättä nautin kirjoittamisesta, ja jos vain projektissani on kirjoittamisen aika, oikein tekee mieli kirjoittamisen pariin. Onhan siinäkin toki niitä tökkiviä vaiheita, kirjallisuusluettelon hiominen ja se turhauttava tiivistäminen, kun asiat pitää saada mahtumaan sallittuun merkki- tai sanamäärään. Toinen tutkimusprosessin puoli on lukeminen, tutkimusaineistoahan en ole aikoihin ollut keräämässä. Lukeminen harvoin samalla tavalla vetää puoleensa. Kestää aina hetken, että pääsee toisen kirjoittajan kieleen ja ajatteluun sisälle. Tieteellinen teksti ei välttämättä ole ihan sitä vetävintä - poikkeuksiakin tosin on. Tyydytystä voi silti tuntea lukemisenkin parissa, jos vain saa langan päästä kiinni ja jos huomaa jonkin tärkeän yhteyden omaan työhön. Koska tämä blogi on osittain tarkoitettu lukupäiväkirjaksi, esittelen nyt yhden lukuelämyksen, josta olin alkuvuodesta varsin intoutunut.

Teologisen Aikakauskirjan viime numero oli omistettu ateismille ja  uskonnottomuudelle. Luin sitä mielenkiinnolla, sillä en koe tuntevani aihepiiriä kovin hyvin. Lisäksi olen viime aikoina miettinyt sitä, että uskonnottomia näkökulmia eri aiheisiin pitäisi pitää enemmän esillä uskonnonopetuksessa. Se voisi tehdä selvemmäksi sitä, ettei ole tarkoitus julistaa yhtä totuutta. Erilaiset ateistiset ajattelutavat voisivat myös antaa ajattelun aihetta niille oppilaille, joiden maailmankatsomus on puhtaan materialistinen - tai naturalistinen, kuten nyt siis opin.

Olli-Pekka Vainion ja Aku Visalan artikkeli "Mitä ateismi on? Katsaus nykyaikaisen ateismin muotoihin" tarjosi hengästyttävän kirjon erilaisia katsomuksia, joihin Jumala ei kuulu. Mikko Sillforsin ja Hanna Ronikonmäen artikkelissa "Pyhän muunnelmat: Ateistisen henkisyyden ulottuvuuksia uudella vuosituhannella" taas esiteltiin ateististen liikkeiden ja yhteisöjen tapoja tavoitella yhteisöllisyyttä ja mystistä kokemusta. Tiiviit versiot artikkeleista löytyy sivustolta teologia.fi. Molemmista aiheista tiesin jotain, mutta ehkä juuri siksi oli niin kiehtovaa saada laajempi ja tarkempi käsitys.

Innostusta seurasi myös ahdistus. Miten yksinkertaistaa ja jäsennellä nämä peruskoululaisille? Espoon opetussuunnitelmassa uskonnottomuus kuuluu vielä 7. luokalle vieraiden uskontojen jatkeeksi. On ihan eri asia esitellä uskontoja, joissa uskomukset usein saavat rituaaleissa jonkun näkyvän muoron, kuin varsin filosofisia ateismin muotoja. Eivätkä ateistisen henkisyyden muodotkaan taida olla kannatukseltaan ihan maailmanuskontojen luokkaa. Hyviä esimerkkejä tosin voisivat olla Prometeus-leirit ja nimenantojuhlat. Itse asiassa yritin aiemmin tässä blogissa esittelemässäni Raamattu-projektissa saada oppilaat pohtimaan myös uskonnottomia näkökulmia Raamattuun, erityisesti humanismia, naturalismia ja militanttia ateismia. Ne taisivat olla projektin vaikein pala. Keskustelimme kyllä niistä ja pyrin oppilaita, mutta kukaan ei oikeastaan osoittanut innostusta tätä lähestymistapaa kohtaan.

Jos siis jollain on hyviä ideoita, miten vahvistaa ateismin käsittelyä peruskoulussa, kuulisin mielelläni. Itse taidan jatkossa jakaa ainesta eri vuosiluokille, jospa se sitten useampaan kertaan jauhettuna tulisi jotenkin tutummaksi.