Kova vai pehmeä maailma

Tutkijankutkaa poteva opettaja on sesongista johtuvista syistä miettinyt paljon arviointia. Oikeasti mielestäni arvioinnin tärkein vaihe on se, kun opettaja suunnittelee, millaista arviointitietoja hän tulee keräämään, toisin sanoen millaisia suorituksia oppilaat antavat. Toistaiseksi asia on pitkälti niin omassa opetuksessani, että opettaja suunnittelee. Olen kyllä jokaisen kurssin aloittanut kysymällä oppilailta, millä tavoilla he haluaisivat oppimistaan osoittaa. Oppilaiden aikaisemmat kokemukset ohjaavat tätä keskustelua kuitenkin vahvasti niin, että aika usein olemme keskustelleet kokeen ja esitelmän hyvistä ja huonoista puolista. Mistäpä oppilaat tietäisivät, mitä vaihtoehtoja on, jos he eivät ole päässeet muuta tekemään? Tämä kuitenkin todennäköisesti muuttuu pian.

Kuluneet viikot ovat kuitenkin olleet palautteen antamisen ja numeroarvioinnin sesonkia. Koulussamme ja julkisuudessa on samaan aikaan paljon puhuttu koulun aiheuttamasta stressistä. Helsingin Sanomissa ilmestyi aiheesta artikkeli, jonka toinen kirjoittaja on oppilaani. Lunttaamiskeskustelu sen sijaan poiki keskustelua siitä, mitä mieltä on loppujen lopuksi ulkoa oppimisen mittaamisessa. Kolmanneksi olen seuraillut keskusteluja siitä, miten positiivinen palaute on paljon tehokkaampaa kuin negatiivinen ja ettei negatiivista palautetta pitäisi välttämättä antaa ollenkaan.

Kaikki nämä aiheet ovat hieman hämmentäviä. Olen vähän omassa mielessäni miettinyt, miten koulupaineet ovat nousseet niin paljon, kun itsestä tuntuu, että lasken vaatimustasoa pikku hiljaa. Koealueet ovat vuosi vuodelta lyhyempiä, ja samalla oppilaiden protestit koealueiden pituutta kohtaan jyrkempiä. Toki en ole koskaan arvioinut pelkästään kokeiden avulla. Sekin mietityttää, teenkö oppilaille karhunpalveluksen, jos en koskaan vaadi heitä painamaan mieleen asioita, ainakaan laajasta kokonaisuudesta. Voiko luottaa siihen, että heidän ei todellakaan jatkossa tarvitse tehdä sitä? Entä mitä jos tosiaan jättäisi negatiivisen palautteen antamatta? Olisiko oppilaiden helppo ymmärtää, miksi toinen sai esitelmästä kympin ja toinen kasin? Ja olisiko nuori, joka saa aina vain positiivista palautetta, valmis ottamaan vastaan arvostelua, jota hän väistämättä jossain vaiheessa elämäänsä saa? Millainen järkytys olisi saada vaikka akateemisen artikkelin nimettömiä vertaisarviointilausuntoja, jos kaikki sitä edeltävä ihmisen edeltävä palaute olisi ollut positiivista?

Kuten sanottu, nämä mietteet ovat enemmän hämmentäviä kuin selkeitä. Oikeastaan on kyse maailmankuvasta. Onko maailma kova paikka, jossa pärjätäkseen lapsi tarvitsee kovaa nahkaa ja teräviä kyynärpäitä? Vai saadaanko maailma muuttumaan pehmeämmäksi ja mukavammaksi kasvattamalla lapsia pehmeydellä ja mukavuudella? Huomaan, että minussa itsessäni on sekä kyynikkoa että idealistia.

Mutta näin joulun alla saisi tietysti hyvä, lämmin, hellä olla mieli jokaisen, minkä lisäksi on aika toivottaa: "arkihuolesi kaikki heitä". Toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa taukoa arvioinnista sekä arvioitavana olemisesta samoin kuin riemullisia niitä juhlia, joita itse kukin viettää!

Lämpöä luokkahuoneeseen

Tutkijankutkaa poteva opettaja tuli viikolla jakaneeksi Facebookissa vuoden vanhan uutisen siitä, että opettajan lämminhenkisyydellä on suurempi vaikutus oppimistuloksiin ja -motivaatioon kuin luokkakoolla ja oppimismateriaalilla. Oli kyllä täysi vahinko jakaa vanha uutinen, mutta etsiskelystä huolimatta ei löytynyt uudempaakaan tiivistelmää tämän Alkuportaat-hankkeen tutkimustuloksista.

Joskus aika kauan sitten minulta pyydettiin johonkin kirkolliseen rippikoulutyötä koskevaan julkaisuun lausuntoa siitä, miten rippikoulukokemukset näkyvät koulussa. Lausuin silloin loppukaneettina, että parhaiten nuorille tuntuu jäävän mieleen se, miten heitä on kohdeltu. Tämä havainto todennäköisesti pätee myös kouluopetukseen. Kun viime vuonna haastattelin nuoria ja kysyin, millainen on hyvä opettaja, he usein sanoivat ensimmäiseksi "sellainen ettei se huuda paljon". Erityisesti haastattelemani musliminuoret kaipasivat opettajalta kiinnostusta oppilaisiinsa.

Olen tässä blogissa miettinyt aikaisemmin, miten mitata oppimisen tuloksia eri menetelmillä. Minulla oli vielä joitain vuosia sitten vanhempi kollega, johon vertasin itseäni usein. Hän tuntui opettavan opettajajohtoisemmin kuin minä, käytti kuitenkin monipuolista materiaalia ja opetti oppilailleen enemmän yksityiskohtia kuin minä. Hänen oppilaansa lähes säännöllisesti pääsivätkin Taloustietokilpailun valtakunnalliseen loppukilpailuun, eivät minun. Eihän se varmasti ole mikään hyvän opettajuuden kriteeri, mutta ei huononkaan. Välillä mietin nytkin, että jos verrattaisiin oppilas- ja opettajakeskeisten menetelmien tehokkuutta, tulisiko sielläkin opettajan persoonan merkitys tärkeimmäksi.

Vaikka jätettäisiin nyt kysymys opetusmenetelmistä sivuun, jo oppilasryhmän koon ja opetusmateriaalin syrjäyttäminen on niin suuri asia, että eikö opettajia pitäisi alkaa kouluttamaan menetelmien sijaa lämpimyydessä? Voi kuulostaa asialta, jota ei voi oppia, mutta ei se sitä ole ainakaan kokonaan. Minua koulutti yksi kasiluokka. Olin "saanut" heidät juuri kasiluokkalaisina palattuani hoitovapaalta, joten suhteemme alkuun loi oman jännitteensä, että tulin jonkun tilalle. Meillä oli usein sukset ristissä. Onneksi luokalla oli yksi äänekäs tyttö, joka otti asiakseen antaa palautetta. Hän valitti, etten ollut kovin positiivinen. Olin ihmeissäni, mielestäni en ollut mitätöinyt tai ollut sarkastinen. Pyysin selittämään tarkemmin. Tyttö vastasi, että kun oppilaat vastaavat kysymykseen, en koskaan sano "hyvä", vaan aina "joo, mutta". Aloin ymmärtää positiivisen palautteen merkitystä. Aloin ymmärtää, että oppilaiden tunteet on otettava huomioon puheessa, että on sanoitettava empatiansa. Aloin antaa kehuja aina kun siihen oli vähänkin aihetta, sitten oppilaat alkoivat lämmetä ja suhtautumaan positiivisemmin opetukseen, mikä taas antoi minulle enemmän tilaa olla mukava opettaja.

Olisikin hyvin kiinnostavaa tietää, mihin itse sijoittuisin lämpimyydessä tuossa alussa mainitussa tutkimuksessa. Olisi myös kiinnostavaa tutustua mittariin, jota tutkimuksessa on käytetty. Onko se ollut kysely, jossa opettaja vastaa väittämiin, opetuksen havainnointirunko vai näiden yhdistelmä? Luulen nimittäin, että se käsitys, joka oppilailla on minun ystävällisyydestäni tai helposti lähestyttävyydestäni vaihtelee hyvin paljon. Yksi asia on se, onko kokemuksia siitä, että olen joustanut, ottanut osaa tai antanut kahdenkeskisiä kehuja. Kaikilla niitä ei ole, koska ei ole ollut tilanteita. Toinen ja tässä olennaisempi asia on se, että eri luokilla on todennäköisesti erilainen käsitys minusta. Toisille luokille olen ehkä rentoutunut vitsailija kun taas toisille tiukka säätelijä. Emotionaalinen lämpimyys luokassa syntyy siis vuorovaikutuksessa. Opettajalla on paljon valtaa sen luomisessa, mutta lopputulokseen vaikuttaa myös oppilaiden toiminta ja puhe. Opettajia siis toki kannattaisi kouluttaa lämpimämmiksi, mutta ennen kuin siitä tehdään palkkauksen peruste, ryhmän vaikutus pitää ottaa huomioon.

Opettajien palkkauksen remonttia kiinnostuneena odotellen tutkijankutkaa poteva opettaja toivottaa kaikille hyvää isänpäivää!

Olipa kerran... moninainen Suomi

Viime viikolla Facebookissa törmäsin Ylioppilaslehden toimitussihteerin henkilökohtaiseen kirjoitukseen, jossa surtiin sitä, että hän kiinalaisen näköisenä suomalaisena tulee jatkuvasti kohdelluksi kiinalaisena, ei-suomalaisena - tosin lähinnä Suomessa. Lontoossa opiskelijavaihdossa hänet kohdattiin suomalaisena, eikä jatkuvasti tarvinnut tehdä selkoa geneettisestä alkuperästään.

Samaten viime viikolla olin kuuntelemassa mediastrategi Lilly Korpiolan luentoa, jossa puhuttiin muun muassa siitä, kuinka media rakentaa Suomen narratiivia. Nyt tarvittaisiinkin sitä, että Suomen narratiivi alettaisiin rakentaa siihen suuntaan, että se sulkisi sisäänsä myös ei-valkoiset, ei-luterilaiset ja muutenkin moninaiset ihmiset. Ei tietysti ole pikainen tehtävä päivittää Elovena- ja talvisotakuvastoa moninaisemmaksi. Pelkään kuitenkin, ettei tässä asiassa ole sanottu edes "olipa kerran".

Vuosi sitten haastattelemani musliminuoret tuntuivat myös asemoivan itsensä "suomalaisuuden" ulkopuolelle, ehkä jossain määrin myös alapuolelle. Puran tässä vähän aiheeseen liittyvää aineistoa, sillä yksinään niistä ei synny mitään julkaisua.

Pyysin kaikkia haastateltavia kertomaan, mistä he olivat omasta mielestään kotoisin. Samalla tavalla muotoiltuun kysymykseen aikaisemmassa (v. 2010) musliminuoria koskeneessa tutkimuksessani osa haastateltavista määritteli itsensä esimerkiksi suomalaiseksi ja somalialaiseksi. Tällä kertaa kukaan ei puhunut tällaisesta kaksoisidentiteetistä. Kahdella oli toinen vanhemmista suomalainen, mutta toinen heistäkin pyrki häivyttämään sitä osaa identiteetistään.

Kouluaan oppilaat kehuivat, mutta kaveripiirin ja koulun ulkopuolella he kokivat islamiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Haastattelussa ei käsitelty islamofobian kokemuksia erikseen, mutta lähes kaikissa haastatteluissa oppilaat ottivat niitä esiin. He olivat kokeneet halveksintaa sekä epäreiluja oletuksia, joiden kumoaminen tuntui mahdottomalta.

Ehkä kuvaava oli seuraava katkelma. Poikien nimet ovat peitenimiä.

Amiin: Sit siit on tullu vähän niinku silleen, vaik se oli joku, joku suomalaisist, sä oot sanonu vahingos sitä... muslimiks ja sit se on vähän niinku vetäny raget siitä.

Musa: Nii.

Amiin: Tai no vihastunu siit todella paljon ja sit alkanu, (epäselvää)

Musa: Siis ku jotku kunnioittaa niitten uskontoo todella niinku tosi paljon.

Miksi Musa ajatteli, että raivostuminen johtui oman uskonnon kunnioittamisesta? Ajattelivatko pojat, että heidän suomalaiset ikätoverinsa eivät halua tulla sekoitetuiksi muslimeihin fanaattisen luterilaisuutensa vuoksi? Vai selittikö Musa tilannetta ainoalla tuntemallaan ajatusmallilla, joka liittyi oman uskonnon kunnioittamiseen? Vaikka he varmasti tunsivat muslimeihin liitetyt negatiiviset mielikuvat, eivätkö he pystyneet ajattelemaan, että ei-muslimi koulutoveri pyrkisi raivokkaasti irrottautumaan niistä? Amiin ja Musa pyrkivät ymmärtämään reaktiota, he eivät itse raivoa sitä vastaan - ainakaan "suomalaisen" haastattelijan kuullen. He siis sopeutuvat tilanteeseen, jossa muslimius on vertaisille jotain, mistä pitää erottautua.

Toisessa yhteydessä Amiin ja Musa puhuivat "islamin rakastamisesta liikaa" tarkoittaen terroristeja. He olivat siis omaksuneet suomalaisessa yhteiskunnassa melko lailla dominoivan diskurssin "äärimuslimeista", joiden väkivaltaisuuteen islam on syynä. Tiedostavammat muslimithan pyrkivät kritisoimaan tällaista puhetapaa.

Joillekin oli tärkeää korostaa, että eri uskontoihin kuuluvien nuorten tuleminen toimeen keskenään ei ollut ainakaan heistä kiinni:

Amiin: Et jos on vaik kristitty, joka tulee meiän kaa pelaa jalkapalloo, ni ei se oikei meit haittaa. Ihan, kyl se voi tulla.

Samira (myös peitenimi): Kyl mä oon niitten (eriuskontoisten) kaa, et kukaa ei voi sanoo mulle et sä et voi olla niitten kaa.

Suhteet etniseen enemmistöön tai vähemmistöasema nousivat harvakseltaan keskusteluun islamin tunneilla, joita havainnoin. Yhdellä tunnilla Yusuf (sekin peitenimi) kertoi tilanteesta, jossa toinen asiakas oli kassajonossa haukkunut häntä ja hänen kaveriaan sekä käskenyt palaamaan kotimaahansa. Opettaja kehui poikia siitä, että he eivät olleet vastustaneet. Islamin alkuaikojen sotien käsittely vei keskustelun Pariisin terrori-iskuihin, jotka sattuivat havainnointijaksolla. Jotkut oppilaat olivat tuohtuneita siitä, että Pariisin tapahtumiin reagoitiin niin voimakkaasti, vaikka Irakissa ja muualla on kuollut paljon enemmän ihmisiä. Opettaja rauhoitteli tässäkin asiassa.

Otos oli melko pieni (12 haastateltavaa), eivätkä etniset suhteet tai ennakkoluulot olleet tutkimuksen fokuksessa. Tutkijana ja kasvattajana olen kuitenkin kiinnostunut näitten nuorten mahdollisuuksista ja kyvystä osallistua. Heitä kuitenkin painaa moni asia marginaaliin, muun muassa ympäristön ennakkoluulot. Oliko näillä nuorilla voimia, kykyä ja välineitä kaivautua ulos marginaalista? Haastatteluhetkellä nämä kahdeksasluokkalaiset ainakin vielä painoivat itsekin itseään marginaaliin omaksumalla ja hyväksymällä islamiin liittyviä kielteisiä puolia korostavia puhetapoja sekä määrittelemällä itsensä "ei-suomalaisiksi". Tähän varmasti vaikuttaa se, että kahdeksasluokkalaisen ajattelu on vielä melko konkreettista ja mustavalkoista. Ajattelun kehittyessä heidän on mahdollista omaksua muita ajattelu- ja puhetapoja. 

Toisaalta olen miettinyt sitä, onko itsensä määritteleminen ei-suomalaiseksi välttämättä merkki sorrosta tai ulossulkemisesta. Onko se aina reaktio sille, ettei kelpaa suomalaiseksi mediakuvastossa, koulukulttuurissa tai vertaisryhmässä? Vai voiko kyse olla omien juurien kunnioittamisesta? Voisi ajatella, että vähemmistöasemassa oman kulttuurin ja omaan alkuperään liittyvien narratiivien vaaliminen tuntuu erityisen tärkeltä, ja siksi suomalaisuuden mainitseminen yhtä tärkeänä identiteetin lähteenä voisi olla petturuutta. En oikeastaan tiedä, miten tätä voisi edes tutkia. Kun Suomen 100-vuotisjuhlavuoden teemana on "Yhdessä", tätä on ajankohtaista miettiä.