Vaikka en itse lukiossa opetakaan, en malta olla osallistumatta tämän lukion tuntijakosopan keittoon. Tuntuu myös tärkeltä kommentoida asiaa jossain muuallakin kuin Facebookin suljetuissa ryhmissä. Itsehän olen sekä historian ja yhteiskuntaopin että uskonnon opettaja, joten olen seurannut kommentteja molempien aineiden opettajien ryhmissä.
Tulee kyllä mieleen, että olisipa ainakin mukavampaa, jos laissa ei mainittaisi uskontoa. Silloin voisivat uskonnonopettajat olla yhdessä rintamassa toisten reaaliaineiden opettajien kanssa toivomassa, että tulevaisuuden ylioppilailta edellytettäisiin tutustumista myös niihin asioihin, jotka eivät jo valmiiksi kiinnosta. Nyt uskonto on se aine, joka muka estää kaikilta muilta aineilta paikan auringossa. Keskitytään vain siihen vaihtoehtoon A, jossa pakollinen kurssi on vain terveystiedolla ja uskonnolla, vaikka "tasa-arvoisempiakin" malleja on ehdotettu.
Jos ottaa ainereaalin yo-kokeen kirjoittajamäärät eri aineissa ottaa lähtökohdaksi arviolle siitä, mitä lukiolaiset sitten täysin vapaassa valinnassa valitsisivat, voisi päätellä, että historiaa ja yhteiskuntaoppia valittaisiin kumpaakin kolme kertaa enemmän kuin uskontoa. Yhden uskonnon kurssin pakollisuus ei tee tyhjäksi sitä, että nuorten kiinnostus ja käsitys hyödyllisyydestä jatko-opintoihin hakemisessa tulee ratkaisemaan, mitä aineita huomattavasti vapaavalintaisemmassa lukiossa luettaisiin.
Vastakkainasettelu on johtanut siihen, että uskonnon poistamista lukiosta on vaadittu tavallistakin taajempaan. Tunnustetaan, että jotain tietoa uskonnoista lukiolaiset tarvitsevat, mutta historian ja maantiedon opettajat voisivat siinä sivussa sitä tietoa jakaa. Tämä perustuu siihen näköharhaan, että opetus olisi pelkkää tiedon jakelua. Eiköhän jokainen omasta oppiaineesta tiedosta, että tavoitteet ovat monipuolisemmat, mutta muista oppiaineista ei välttämättä tiedosta muuta kuin tietosisällöt.
Jos uskontoa opetettaisiin historian osana, sen rooli olisi selittää historiaa tai ihmisten käyttäytymistä historiassa. Uskonnollisen lukutaidon kehittyminen edellyttää kuitenkin, että uskontoa tarkastellaan omista lähtökohdistaan käsin. Kuten muissakin oppiaineissa, tavoitteena on oppia hallitsemaan kyseisen tiedonalan kieltä ja perustelutapoja. Tarkempi perehtyminen mahdollistaa myös valmentamisen kriittiseen (vaikka kunnioittavaan) tarkasteluun. Uskontoon, kuten historiaan ja yhteiskuntaoppiin, sisältyy myös analyyttisen ajattelun opettelua (tiedon ja uskon asiat, välinearvot ja itseisarvot...), joka vaatii sellaista abstraktin ajattelun tasoa, jolla harva peruskoululainen vielä on. Siksi uskonnonopetus (kuten muidenkin reaaliaineiden opetus) pääsee viimeistelemään sivistyneen aikuisen vasta lukiossa.
Uskonto ei ole vain historiaa, vaan se on myös tätä päivää. Tässä päivässä se ei ole vain yksityisasia, vaan arvoja ja periaatteita, joiden nojalla uskonnolliset ihmiset haluavat rakentaa yhteiskuntaa ja sen normeja. Jotta voisi väitellä Päivi Räsäsen kanssa homoliitoista tai lestadiolaisten kanssa naisen asemasta, pitäisi pystyä viittaamaan myös Raamattuun. No, myönnetään, ettei konservatiivisesti Raamattuun suhtautuvien kristittyjen kanssa kannata lähteä väittelemään sillä tavoitteella, että saa heidät muuttamaan ajatteluaan. Mutta jos ei pyri ymmärtämään, ei pysty muuta kuin tuomitsemaan ja kauhistelemaan.
Ai niin, mutta eihän Päivi Räsästä tarvitse ymmärtää, koska hänen mielipiteensä ovat vääriä! Ehkä uskonnonopetusta vastustetaankin siksi, että ymmärtämään pyrkiminen käsitetään nykyään periksi antamiseksi. Ainahan ihmisten on ollut vaikea arvostaa erilaisia mielipiteitä, mutta tuntuu, että relativistiksi leimaaminen ja jyrkät sanankäänteet siinä yleistyneet. Tai ehkä tämä on vain näkyvämpää sosiaalisen median aikakaudella, mutta samanmielisten nettiyhteisöissä myös lietsotaan varmuutta näistä jyrkistä mielipiteistä. Lienee syytä myös huomauttaa, ettei uskonnonopetuksessa pyritä ymmärtämään vain yhtä totuutta, vaan yhdenkin uskonnon sisällä voi olla useita korostuksia.
On uskonnonopetuksessa varmasti kehitettävääkin. En nyt tässä ota kantaa oman uskonnon opetuksen malliin, koska mielestäni on oikeasti hyvin vaikea sanoa, kumpi tuottaisi parempia tuloksia. Opetussuunnitelmiin toivoisin selkeämmin ilmaistuksi sitä, että erilaisia näkökulmia pyhiin kirjoituksiin pitäisi tarjoilla oppilaille, eikä vain yhtä totuutta. Lisäksi, kuten olen täällä jo aikaisemmin kirjoittanut, uskonnonopetuksen kannattaisi ottaa vakavasti se, että kaikista ponnisteluista huolimatta oppiaine usein katsotaan sitouttavaksi, edelleen yhteen totuuteen kasvattavaksi - ja jos ei muuta, tylsäksi. Pitäisikö näiden käsitysten syntyä tutkia sen sijaan, että leimataan ne menneiden vuosikymmenten muistojen tuotteeksi? Toisaalta ainakin vielä vuonna 2006 Antti Räsäsen tutkimuksessa kyselyyn vastanneet aikuiset suhtautuivat varsin myönteisesti uskonnonopetukseen. Ehkä nettikeskustelunkaan ei pitäisi antaa hämätä sen suhteen, mikä on yleinen mielipide uskonnonopetuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti