No nyt on Helsingin Sanomat ristiretkellä vastaan virsiä koulussa, ja Ylen uutiset ei kehdannut jäädä pekkaa pahemmaksi. Ei sillä, etteikö saisi uutisoida virsivisan ohjeista tässä tilanteessa, kun uskonnonharjoituksesta koulussa on käynnissä yhteiskunnallinen keskustelu, mutta toinen uutinen samasta aiheesta menee jo ajojahdin puolelle.
Aiemmin tässä blogissa pohdin enemmänkin uskonnon harjoittamisen määrittelyn vaikeutta ja käytin esimerkkinä virttä. Virsivisa-gate antaa kuitenkin aihetta enempäänkin pohdintaan. Ensinnäkin Opetushallitus sai Hesarin juttuihin läpi mielestäni vain osan olennaisesta tässä asiassa. Toisaalta on varmasti syytä korostaa, että mikäli virsiä käytetään opetuksessa, se on syytä toteuttaa tyylikkäästi eli lasten kanssa keskustellaan opetuksen tavoitteesta ja otetaan huomioon mahdolliset erilaiset taustat. Jos ei olla luterilaisen uskonnon tunneilla vaihtoehtoja virsille olisi hyvä olla. Toisaalta asiaan liittyy se, että virressä on muitakin ulottuvuuksia kuin se uskonnollinen. Vaikka virsi uskonnollisessa mielessä on laulettu rukous, se on myös runoutta ja säveltaidetta. Se toisinaan kertoo omasta ajastaan ja toisinaan havainnollistaa uskonnollisia uskomuksia. Kirkon koulutyötä tukevalle sivustolle on koottu virren ulottuvuuksia kokoavaa materiaalia.
Juttelin asiasta Virsivisan parissa Seurakuntien lapsityön keskuksessa työskentelevän tuttavani kanssa. Hän kertoi, että kouluille lähetetyissä ohjeissa oli tarkoitus kertoa erilaisista työskentelytavoista, joita virsien käsittelyyn voisi soveltaa. Ne ovat siis ehdotuksia integroida uskontoon eri oppiaineita, ei toisin päin, kuten julkisuudessa on kohuttu. Virikemateriaaliin voi tutustua jokainen.
Yksi virren ulottuvuus on tietenkin myös yhteisöllinen. Laulamalla vanhoja virsiä asetutaan sukupolvien ketjuun. Jotenkin tuntuu, että kulttuuriperinnön siirtäminen seuraavalle sukupolvelle on todella alhaisessa kurssissa nykyään. Eihän sen tarvitse tarkoittaa pakkosyöttämistä tai sitä, ettei saisi olla kriittinen perinteitä kohtaan tai uudistaa niitä. On vain niin, että tietyt symbolit, viittaukset ja sitaatit menettävät kerta kaikkiaan merkityksensä, jos niitä ei toistella. Kahdeksatta luokkaa käyvä ihan hyväpäinen, musiikkia harrastava oppilas kysyi tällä viikolla, kun kävimme uskonnon koetta läpi, mitä tarkoittaa passio(musiikki), johon viittasin. Kun itse kävin koulua, ei selvinnyt ala-asteesta ilman tutustumista Bachin passioihin. Ymmärrän toki, että kaikkea opetettua ei välttämättä oppilas muista, mutta olen silti huolissani. Kaikesta halutaan tehdä helposti lähestyttävää, joten jumalanpalveluksista, klassikkokirjoista, teatterista ja ihan kaikesta tehdään lasten ja nuorten versiot erikseen. Opetuksen pitää lähteä nuorten maailmasta. Onko aikuisten kulttuurille enää kuluttajia tulevaisuudessa, jos lapsia ja nuoria ei tutustuteta sen ilmiöihin? Ei kaiken tarvitse säilyä samanlaisena kuin vuosisatoja sitten, mutta pitäisikö kehittää asioita, jotka kokoavat sukupolvia yhteen erottelun sijaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti