Voihan suvivirsi!

En tiedä teistä, mutta minun facebook-ystäväni eivät juuri nyt tunnu puhuvan paljon muusta kuin uutisesta, jonka mukaan apulaisoikeuskansleri asettaa kyseenalaiseksi kaiken uskonnonharjoitukseen viittaavan koulussa. En itse tunne kutsumusta kohottaa sotahuutoa suvivirren puolesta, vaikka se henkilökohtaisesti on rakas ja tärkeä perinne. Asiaan liittyy kuitenkin monta seikkaa, joita haluan pohdiskella.

Tässä myös linkki varsinaiseen päätökseen.

Neutraali oikeus?

Työn puolesta tässä harmittaa eniten, että nyt kun meillä on apulaisoikeusasiamiehen ja apulaisoikeuskanslerin ristiriitaiset ratkaisut asiasta, hämmennystä kentällä riittää. Perustuslakivaliokunta, joka on ottanut kantaa suvivirren puolesta (yksinkertaistus, myönnetään), ehätti jo julistautumaan korkeammaksi laintulkitsijaksi. No, on varmaan paras odottaa, miten Opetushallitus nyt tässä viidakossa päätyy kouluja ohjeistamaan. Siihenkin voi toki sanoa, etteivät OPH:n ohjeet ole sitovia.

Mielestäni tästä ristiriitaisuudesta ei voi vetää kuin sen johtopäätöksen, että neutraalia kantaa asiassa ei ole. Tuomarien (esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen) ja etenkin laillisuusvalvojien pitäisi tehdä ratkaisut lakien ja oikeuskäytäntöjen nojalla, mutta kun varmaa pohjaa ei ole, omat tunteet pääsevät vaikuttamaan. Eikö tällainen pitäisi tiedostaa ja lausua hieman varovaisemmin? Tämä lienee aika arka paikka lainoppineille, joiden työ on saada aikaiseksi nimenomaan joku ratkaisu, eikä mitään toisaalta-toisaalta-puhetta. Oli miten oli, minun luottamukseni puolueettomuuteen on viimeistään nyt mennyt.

Pitäisikö etsiä lain ja oikeuden sijaan jotain toista pohjaa sille, millaisia tilaisuuksia koulussa järjestetään tai millaiset elementit niihin kuuluvat? Tiedotusvälineet ovat järjestäneet omia äänestyksiään siitä, pitäisikö suvivirsi säilyttää koulujen kevätjuhlissa. Niitä voi tietysti kritisoida, mutta eikö koulukulttuurin pohjana voisi oikeastikin olla se, mitä tapoja yhteiskunnassa pidetään merkityksellisinä ja jatkamisen arvoisina, elleivät ne ole varsinaisesti vahingollisia, vähemmistöjä kunnioittaen tietenkin?

Koulusta uskontovapaa vyöhyke?

Toinen asia, joka harmittaa, on tätä yksittäistä ratkaisua laajempi, yleistyvä näkemys, että koulusta pitäisi pyyhkiä pois uskonnot. Miksi ihmeessä? Heti kun pitäisi ponnistella katsomuksellisen moninaisuuden eteen tai heti kun vastaan tulee jotain, mikä on itselle hyvin vierasta, turvaudutaan torjuntaan. Pois, ei kuulu tänne! Osittain on tietenkin kyse julkinen-yksityinen-erottelusta. Koska uskonto on Pohjoismaissa vahvasti yksityisasia, kaikki katsomuksiin viittaava julkisessa tilassa koetaan kiusalliseksi. Julistamalla uskonnollinen kasvatus kotien tehtäväksi kuitenkin pohjimmiltaan pyritään siivoamaan omasta näköpiiristä se outo ja vieroksuttava toinen. 

Kannattaisi kuitenkin miettiä, mitä todella merkitsisi se, että koulussa minkään uskonnon tunnustaminen lopetettaisiin tyystin. Uskonnonopetus voisi säilyä, mutta tietenkään se ei saisi kehottaa oppilaita rakentamaan omaa maailmankatsomustaan, sillä jonkun näkemykset voisivat ahdistaa muita. (Ne muuten voivat, olen nimittäin kerran luonnostellut vastausta kuntalaisen kysymykseen, eikö uskonnonopettajan pitäisi vaientaa tunnilla fundamentalistisia näkemyksiä esittävä oppilas.) Minkään uskontojen juhlista ei puhuttaisi oikeana aikana, koulutyö vain oudosti katkeaisi joidenkin kristillisten juhlien ajaksi. Uskontoon liittyvistä syistä joustettaisiin oppisisällöissä vain hyvin pitkin hampain. Julkista hartaudenharjoitusta ei tapahtuisi, ja todennäköisesti neutraaliuden ihanne toisi mukanaan vielä nykyistäkin penseämmän suhtautumisen yksityiseen hartaudenharjoitukseen. Uskonnollisille oppilaille tämä viestittäisi, että he eivät ole toivottuja yhteiskunnan jäseniä. Kun oppilaat lähtisivät työelämään, heillä olisi jo valmiiksi torjuva asenne ihmisiin, joilla on toisenlainen vuosirytmi tai toisenlaiset pyhät ja kielletyt asiat. Kuka pyyhkisi pois tämän vieraan, yksityiselle alueelle kuuluvan aineksen täältä työelämästä?

Onhan meillä tietenkin hyvä käytäntö, että oppilaiden vanhemmat eivät tule mukana kouluun. Näin he eivät ole määräilemässä, ottamassa kantaa lastensa kasvatukseen tai sanomassa, mitä mieltä lasten pitäisi olla. Eiväthän? Vaikka se ei aina ole helppoa, pakkohan meidän opettajien on ottaa huomioon kotien näkemykset lasten kasvatuksesta, ja väkisinhän kodin arvot ja normit vaikuttavat oppilaiden ajatuksiin ja käytökseen eri tavoin - yksilöllisesti tietenkin. Aivan sama pätee lasten ja nuorten uskonnolliseen taustaan.

Yritän tässä sanoa, että ajatus uskonnon poistamisesta kouluista on pään panemista pensaaseen. Uskonnot eivät lakkaisi sillä päätöksellä olemasta. Niitä lukijoita, joita tällainen puhe provosoi, pyydän lukemaan kärsivällisesti loppuun asti.

Onko uskonnottomuus vakaumus? 

Ajatus siitä, että uskonnoton koulu olisi neutraali tila, sisältää ajatuksen, että uskonnottomuus voisi muodostaa yhteisen pohjan kaikille oppivelvollisille ja koulun henkilökunnalle. Herääkin kysymys, onko sitten uskonnottomuus vakaumus ollenkaan? Miten tuntuu siltä, että uskonnottomuus on vakaumus, silloin kun tarvitaan oikeuksia, mutta muuttuukin neutraaliksi asenteeksi, kun uskonnonharjoitukselle tai uskontokasvatukselle tarvittaisiin tilaa?

Mutta nyt tarkkana kaikki, sekä provosoituneet että mukanahykertelijät: en aio lähteä mukaan siihen pauhaamiseen, että näin kasvatetaan kaikista ateisteja. Katsomuskasvatuksen osalta on varmasti niin, että jos lapselle ei koskaan puhuta Jumalan olemassaolon mahdollisuudesta, hän ei saa neutraalia, vaan ateistisen kasvatuksen. Sen sijaan koulukulttuurin osalta tilanne on hieman toinen.

Nyt jo järjestetään koululaisjumalanpalveluksia korvaavia tilaisuuksia, joissa käsitellään yleiseettisiä, yhteiskunnallisia tai ajan kiertoon liittyviä asioita. Ei kukaan voi nähdä niissä mitään uskontoa loukkaavaa. On siis olemassa asioita ja kysymyksiä, jotka ovat yhteisiä kaikille katsomuksille. Tämä johtaa siihen, että uskonnottoman koulun olisi mahdollista kehittää juhlaperinne, joka ei suoranaisesti kasvattaisi ketään ateistiseen vakaumukseen. Kysymys piiloviesteistä tai piilo-opetussuunnitelmasta on sitten oma lukunsa.

Mieluummin kuitenkin näkisin, että uskonnottoman koulun sijaan meille kehittyisi moniuskontoinen tai moniarvoinen koulu. Moniuskontoisuus voisi näkyä koulun juhlissa esimerkiksi niin, että mukaan otettaisiin näkökulmia eri katsomuksista ja kulttuureista. Samoin vuodenkierron juhlat koulun näkyvimmistä vähemmistökulttuureista otettaisiin huomioon. Mikä sitten olisi uskonnottomien katsomusten rooli tässä? Tontut eivät ole uskonnoton elementti, eivät myöskään muut satuolennot. Voitaisiinko kuitenkin löytää joitain elementtejä, jotka viestittäisivät uskonnottomille, ettei heitä ole unohdettu? Moniarvoisuus joka tapauksessa edellyttää sitä, että mikään ryhmä ei voi sanella sääntöjä.

Koulukulttuurin tulevaisuus?

Yhteiskunnallinen keskustelu kuitenkin osoittaa, että uudistusta koulukulttuuri kyllä kaipaa, mutta millaista? Apulaisoikeuskansleri tuntuu ratkaisunsa loppukaneetissa viitoittavan tietä tulevaan seuraavasti: "Sellaisia tilaisuuksia, joissa on esimerkiksi yhteisiä hiljentymishetkiä, joissa mikään uskonto tai vakaumus

ei nouse opettajien johdolla erikseen esille, taikka muulloin kuin koulupäivän aikana järjestettäviä

ja koulutyöhön liittymättömiä tilaisuuksia en kuitenkaan pidä edellä mainitulla tavalla ongelmallisina." Tarkoitetaanko tällä pidättäytymistä kaikenlaisista viittauksista uskontoihin, mikä tuntuu todellisuudelle vieraalta hyssyttelyltä, vai mahdollistaako se useampia katsomuksia mainitsevan tilaisuuden? Entä voidaanko järjestää tilaisuuksia, joissa nostetaan katsomuksia esille, mutta vältetään hiljentymishetken luonnetta? 

Edellä olen puhunut lähinnä koulun yhteisistä juhlista, mutta varsinaisten uskonnollisten tilaisuuksien järjestäminen on tietenkin toinen asia ja vaatii toisenlaiset perustelut. Itse näkisin, että niin kauan kuin vähemmistöjen oikeuksista huolehditaan ja järjestetään myös kaikille yhteiseksi tarkoitettuja tilaisuuksia, niissäkään ei pitäisi olla periaatteellista ongelmaa, jos siis kouluyhteisö eli oppilaat, opettajat ja huoltajat pitää niitä tärkeinä. Julistustyön tai uskonnollisen kasvatuksen oikeutuksella niitä ei pitäisi järjestää. 

Moniarvoisen koulukulttuurin rakentaminen taitaa alkaa siitä, että mietitään, mikä olisi toiselle tärkeää ja mihin omiin itsestäänselvyyksini minä yritän toiset taivuttaa.

Lisäys 7.4.

Viikonlopun Hesarissa professori Markku Helin oli vähän samoilla linjoilla sen suhteen, että ratkaisua ei löydy lakeja tulkitsemalla vaan yhteisesti sopimalla.