Miten harjoittaa tai olla harjoittamatta hartautta?

Nyt on palattava tähän hartaustilaisuusaiheeseen vielä uudestaan. Hartaudenharjoittamisen käsittely jäi viime viestissä kokonaan käsittelemättä, lisäksi sen kirjoittamisen jälkeen kaksi tapausta on herättänyt ajatuksiani.

Ensinnäkin on sanottava, että työni puolesta sanon jatkuvasti toisille tahoille, että ihan oikeasti sillä on väliä, mitä vähemmistöt joutuvat kokemaan, ja että ihan oikeasti heille on taattava oikeus olla osallistumatta esimerkiksi seurakunnan päivänavauksiin, vaikkei näyttäisi siltä, että useimmat opppilaat ovat sujuvasti kuuntelematta niitä. Toisille tahoille taas toistelen, että hartaustilaisuudet eivät sinänsä loukkaa kenenkään oikeuksia. Olen myös kieltäytynyt vastaanottamasta tarjottua evankelioivaa gospel-konserttia kouluumme, koska mielestäni sellaisen foorumi ei ole koulu. Mutta mihin se raja vedetään, siitähän tässä koko keskustelussa on kyse.

Kun laajennan näkökulmaa hartauden harjoittamisen määrittelyyn ja ongelmallisuuteen, kuvaan tunkee myös uskonnonopetus. Uskonnonopetushan ei saisi sisältää hartaudenharjoitusta. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Uskonnontunneilla opetellaan rukouksia ulkoa (mitä henkilökohtaisesti pidän huonosti sopivana suomalaisen uskonnonopetuksen heikosti tunnustukselliseen luonteeseen),  tutustutaan hartauden harjoittamiseen ja käytetään elämyksellisiä menetelmiä. Voisin kertoa pari esimerkkiä aihepiiristä.

Vuosia sitten olin kasiluokan kanssa Tapiolan ortodoksisessa kirkossa vierailulla. Oli paastonaika ja pappi ei ehtinyt meille opastamaan, mutta kirkossa oli silloin jonkinlainen perhekerho, ja yksi äideistä pienen lapsensa kanssa esitteli meille kirkkoa. Kun äiti demonstroi, miten ortodoksit suutelevat ikoneita, lapsi halusi suudella Jeesus-ikonia myös. Lopuksi äidit ja lapset pitivät pienen hartauden, johon paastonajan tapaan kuului kumarruksia maahan saakka. Palaute oppilailta oli kahtalainen. Toiset olivat ihastuksissaan, ja kuten minäkin, kokivat saaneensa ainutlaatuisen elämyksen. Toiset taas kuvailivat oloaan ahdistuneeksi. Tulkitsen oppilaiden ahdistuksen johtuneen siitä, että he toisaalta kohtasivat jotain heille hyvin vierasta ja toisaalta kokivat itsensä hyvin, hyvin ulkopuoliseksi, kun me siinä seisoimme toisten kumartaessa maahan saakka.

Tällä viikolla taas, keskiviikkoaamuna, aloitin kasiluokan uskonnon tunnin parilla helluntaivirrellä kerratakseni edellisellä tunnilla käsiteltyjä helluntain tapahtumia ja syventääkseni ymmärrystä kristinuskon opista Pyhästä Hengestä. Ajankohtaisen keskustelun innoittamana keskustelin vielä tavallista perusteellisemmin oppilaiden kanssa siitä, onko virren laulaminen tunnilla hartauden harjoittamista ja kerroin, että käsittelen virttä paitsi opetussuunnitelman velvoittamana, ensisijaisesti välineenä helpottaa ymmärtämistä runouden kautta ja esitellä musiikillista kulttuuriperintöä. Sanoin myös, etten paina mieleeni, ketkä laulavat ja ketkä eivät. (Useimmiten saan huolehtia laulupuolesta yksin, mutta tässä oli kyseessä musiikkiluokka.) Puheenvuoroja käyttäneet oppilaat olivat sitä mieltä, että virren käyttö tunnilla on ihan ok. Kun sitten lauloimme muutaman säkeistön, huomasin yhden oppilaista olevan hiljaa, ja kasvoista näkyi, ettei hän ollut tyytyväinen tilanteseen. Joku siinä tökki, mutta en tietenkään opettajana voinut kysyä, mikä, koska se olisi kuulostanut kyseenalaistamiselta.

Esimerkit kertovat siitä, että suhde hartaudenharjoitukseen on hyvin, hyvin herkkä. Jos hankalia tunteita aiheutuu jo siitä, että näkee hartaudenharjoitusta tai että ei vain lähtökohtaisesti halua olla tekemisessä sen kanssa, opettajan on hyvin hankala käsitellä hartaudenharjoittamista millään tehokkaalla tavalla aiheuttamatta epämukavuutta oppilaissa.

Ulkopuolisuudentunteen ja samanlaisuudenkaipuun aiheuttamasta epämukavuudesta kirjoittaa myös Hämeen Kaiun nuori ortodoksiblogisti Veera Oksanen. Hän kertoo kohtaamistaan dilemmoista, kun piti valita luterilaisten koulukirkkojen tai kavereista eroon joutumisen väliltä, sekä muista taakoista, joita luokan ainoa ortodoksi sai kannettavakseen. Tutkijatuttuni Harriet Zilliacuksen  haastattelemista vähemmistöuskontojen ja elämänkatsomustiedon oppilaista osa puhui myös samankaltaisista tunteista. Toisaalta on niitäkin uskonnollisten vähemmistöjen lapsia ja nuoria, joiden mielestä oman uskonnon tunti on hieno hyväksynnän osoitus yhteiskunnasta sekä tilaisuus oppia muilta ja vahvistua omassa identiteetissä. Kenen kokemuksen mukaan koulumaailmaa sitten oikein pitäisi säätää?

Tässä olen nyt käsitellyt lähinnä uskonnontunneilla käsiteltävää hartaudellista ainesta, joka voi olla monenlaista. Muussa koulun toiminnassa on vielä niitä varsinaisia uskonnollisia tilaisuuksia eli seurakunnan päivänavauksia ja koululaisjumalanpalveluksia ynnä muita hartauksia sekä ei-uskonnollisia tilaisuuksia, joissa voi olla uskonnollisia elementtejä. Edellisissä ongelmaksi koetaan se, että joudutaan poikkeamaan enemmistöstä ja että korvaava tilaisuus ei ole mielekäs. Jälkimmäisissä ongelmallista tuntuu olevan se, että koetaan kiusalliseksi, kun ei voida täysin rinnoin yhtyä siihen, mikä on muille tärkeää, nostalgista tai hiljentävää. Uskonnollisten tilaisuuksien korvaavaa ohjelmaa voidaan parantaa, ja poikkeavuuden kokemuksiin varmasti vaikuttavat paljon yksilölliset tekijät ja ihmissuhteet. Muiden juhlien sisältöä voidaan muokata niin, että virsiä tai kuvaelmia selitetään ja kerrotaan, mitä ne voivat ihmisille merkitä, jolloin ollaan avoimia myös sen suhteen, että kaikille ne eivät merkitse samaa. Näyttää kuitenkin siltä, että mitkään sanat eivät välttämättä riitä poistamaan epämukavuuden tunteita kaikilta osallistujilta, tilaisuuksiin kun tullaan omien taustojen, ihmissuhteiden ja ennakkokäsitysten kanssa.

Entä kuinka pitkälle koulun pitäisi välttää aiheuttamasta epämukavuuden tunnetta oppilaissa? Yleinen käsitys on, että oppimisympäristön pitäisi olla turvallinen. Toisaalta kuinka pitkälle tässä voidaan mennä? Jos mikä tahansa itselle vieras tai mikä tahansa ristiriita tuottaa epämukavuudentunteita, voiko lapsi tai nuori oppia mitään, jos niitä vältetään aiheuttamasta? Tietenkään tästä ei pidä tehdä johtopäätöstä, että laitetaan nyt lapsi kokemaan toiseutta keskelle toisten hartaudenharjoitusta, niin oppiipahan suvaitsevaiseksi. Eikö kuitenkin ole kohtuullista esittää, että tässäkin asiassa pyrittäisiin johonkin kompromissiin kuten monessa muussa asiassa, jotka oppilaista tuntuvat vaikeilta tai hankalilta, kuten epäonnistuminen, yhteistyö erilaisten ihmisten kanssa tai arvioiduksi tuleminen? Jos todella nähdään vaivaa lapsen tai nuoren kolhimisen välttämiseksi, hänen voidaan varmasti edellyttää opettelevan hyväksymään kohtuullinen määrä ulkopuolisuuden tunnettakin. Kuka meistä voi elää elämänsä kokonaan ilman sitä?

Voihan suvivirsi!

En tiedä teistä, mutta minun facebook-ystäväni eivät juuri nyt tunnu puhuvan paljon muusta kuin uutisesta, jonka mukaan apulaisoikeuskansleri asettaa kyseenalaiseksi kaiken uskonnonharjoitukseen viittaavan koulussa. En itse tunne kutsumusta kohottaa sotahuutoa suvivirren puolesta, vaikka se henkilökohtaisesti on rakas ja tärkeä perinne. Asiaan liittyy kuitenkin monta seikkaa, joita haluan pohdiskella.

Tässä myös linkki varsinaiseen päätökseen.

Neutraali oikeus?

Työn puolesta tässä harmittaa eniten, että nyt kun meillä on apulaisoikeusasiamiehen ja apulaisoikeuskanslerin ristiriitaiset ratkaisut asiasta, hämmennystä kentällä riittää. Perustuslakivaliokunta, joka on ottanut kantaa suvivirren puolesta (yksinkertaistus, myönnetään), ehätti jo julistautumaan korkeammaksi laintulkitsijaksi. No, on varmaan paras odottaa, miten Opetushallitus nyt tässä viidakossa päätyy kouluja ohjeistamaan. Siihenkin voi toki sanoa, etteivät OPH:n ohjeet ole sitovia.

Mielestäni tästä ristiriitaisuudesta ei voi vetää kuin sen johtopäätöksen, että neutraalia kantaa asiassa ei ole. Tuomarien (esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen) ja etenkin laillisuusvalvojien pitäisi tehdä ratkaisut lakien ja oikeuskäytäntöjen nojalla, mutta kun varmaa pohjaa ei ole, omat tunteet pääsevät vaikuttamaan. Eikö tällainen pitäisi tiedostaa ja lausua hieman varovaisemmin? Tämä lienee aika arka paikka lainoppineille, joiden työ on saada aikaiseksi nimenomaan joku ratkaisu, eikä mitään toisaalta-toisaalta-puhetta. Oli miten oli, minun luottamukseni puolueettomuuteen on viimeistään nyt mennyt.

Pitäisikö etsiä lain ja oikeuden sijaan jotain toista pohjaa sille, millaisia tilaisuuksia koulussa järjestetään tai millaiset elementit niihin kuuluvat? Tiedotusvälineet ovat järjestäneet omia äänestyksiään siitä, pitäisikö suvivirsi säilyttää koulujen kevätjuhlissa. Niitä voi tietysti kritisoida, mutta eikö koulukulttuurin pohjana voisi oikeastikin olla se, mitä tapoja yhteiskunnassa pidetään merkityksellisinä ja jatkamisen arvoisina, elleivät ne ole varsinaisesti vahingollisia, vähemmistöjä kunnioittaen tietenkin?

Koulusta uskontovapaa vyöhyke?

Toinen asia, joka harmittaa, on tätä yksittäistä ratkaisua laajempi, yleistyvä näkemys, että koulusta pitäisi pyyhkiä pois uskonnot. Miksi ihmeessä? Heti kun pitäisi ponnistella katsomuksellisen moninaisuuden eteen tai heti kun vastaan tulee jotain, mikä on itselle hyvin vierasta, turvaudutaan torjuntaan. Pois, ei kuulu tänne! Osittain on tietenkin kyse julkinen-yksityinen-erottelusta. Koska uskonto on Pohjoismaissa vahvasti yksityisasia, kaikki katsomuksiin viittaava julkisessa tilassa koetaan kiusalliseksi. Julistamalla uskonnollinen kasvatus kotien tehtäväksi kuitenkin pohjimmiltaan pyritään siivoamaan omasta näköpiiristä se outo ja vieroksuttava toinen. 

Kannattaisi kuitenkin miettiä, mitä todella merkitsisi se, että koulussa minkään uskonnon tunnustaminen lopetettaisiin tyystin. Uskonnonopetus voisi säilyä, mutta tietenkään se ei saisi kehottaa oppilaita rakentamaan omaa maailmankatsomustaan, sillä jonkun näkemykset voisivat ahdistaa muita. (Ne muuten voivat, olen nimittäin kerran luonnostellut vastausta kuntalaisen kysymykseen, eikö uskonnonopettajan pitäisi vaientaa tunnilla fundamentalistisia näkemyksiä esittävä oppilas.) Minkään uskontojen juhlista ei puhuttaisi oikeana aikana, koulutyö vain oudosti katkeaisi joidenkin kristillisten juhlien ajaksi. Uskontoon liittyvistä syistä joustettaisiin oppisisällöissä vain hyvin pitkin hampain. Julkista hartaudenharjoitusta ei tapahtuisi, ja todennäköisesti neutraaliuden ihanne toisi mukanaan vielä nykyistäkin penseämmän suhtautumisen yksityiseen hartaudenharjoitukseen. Uskonnollisille oppilaille tämä viestittäisi, että he eivät ole toivottuja yhteiskunnan jäseniä. Kun oppilaat lähtisivät työelämään, heillä olisi jo valmiiksi torjuva asenne ihmisiin, joilla on toisenlainen vuosirytmi tai toisenlaiset pyhät ja kielletyt asiat. Kuka pyyhkisi pois tämän vieraan, yksityiselle alueelle kuuluvan aineksen täältä työelämästä?

Onhan meillä tietenkin hyvä käytäntö, että oppilaiden vanhemmat eivät tule mukana kouluun. Näin he eivät ole määräilemässä, ottamassa kantaa lastensa kasvatukseen tai sanomassa, mitä mieltä lasten pitäisi olla. Eiväthän? Vaikka se ei aina ole helppoa, pakkohan meidän opettajien on ottaa huomioon kotien näkemykset lasten kasvatuksesta, ja väkisinhän kodin arvot ja normit vaikuttavat oppilaiden ajatuksiin ja käytökseen eri tavoin - yksilöllisesti tietenkin. Aivan sama pätee lasten ja nuorten uskonnolliseen taustaan.

Yritän tässä sanoa, että ajatus uskonnon poistamisesta kouluista on pään panemista pensaaseen. Uskonnot eivät lakkaisi sillä päätöksellä olemasta. Niitä lukijoita, joita tällainen puhe provosoi, pyydän lukemaan kärsivällisesti loppuun asti.

Onko uskonnottomuus vakaumus? 

Ajatus siitä, että uskonnoton koulu olisi neutraali tila, sisältää ajatuksen, että uskonnottomuus voisi muodostaa yhteisen pohjan kaikille oppivelvollisille ja koulun henkilökunnalle. Herääkin kysymys, onko sitten uskonnottomuus vakaumus ollenkaan? Miten tuntuu siltä, että uskonnottomuus on vakaumus, silloin kun tarvitaan oikeuksia, mutta muuttuukin neutraaliksi asenteeksi, kun uskonnonharjoitukselle tai uskontokasvatukselle tarvittaisiin tilaa?

Mutta nyt tarkkana kaikki, sekä provosoituneet että mukanahykertelijät: en aio lähteä mukaan siihen pauhaamiseen, että näin kasvatetaan kaikista ateisteja. Katsomuskasvatuksen osalta on varmasti niin, että jos lapselle ei koskaan puhuta Jumalan olemassaolon mahdollisuudesta, hän ei saa neutraalia, vaan ateistisen kasvatuksen. Sen sijaan koulukulttuurin osalta tilanne on hieman toinen.

Nyt jo järjestetään koululaisjumalanpalveluksia korvaavia tilaisuuksia, joissa käsitellään yleiseettisiä, yhteiskunnallisia tai ajan kiertoon liittyviä asioita. Ei kukaan voi nähdä niissä mitään uskontoa loukkaavaa. On siis olemassa asioita ja kysymyksiä, jotka ovat yhteisiä kaikille katsomuksille. Tämä johtaa siihen, että uskonnottoman koulun olisi mahdollista kehittää juhlaperinne, joka ei suoranaisesti kasvattaisi ketään ateistiseen vakaumukseen. Kysymys piiloviesteistä tai piilo-opetussuunnitelmasta on sitten oma lukunsa.

Mieluummin kuitenkin näkisin, että uskonnottoman koulun sijaan meille kehittyisi moniuskontoinen tai moniarvoinen koulu. Moniuskontoisuus voisi näkyä koulun juhlissa esimerkiksi niin, että mukaan otettaisiin näkökulmia eri katsomuksista ja kulttuureista. Samoin vuodenkierron juhlat koulun näkyvimmistä vähemmistökulttuureista otettaisiin huomioon. Mikä sitten olisi uskonnottomien katsomusten rooli tässä? Tontut eivät ole uskonnoton elementti, eivät myöskään muut satuolennot. Voitaisiinko kuitenkin löytää joitain elementtejä, jotka viestittäisivät uskonnottomille, ettei heitä ole unohdettu? Moniarvoisuus joka tapauksessa edellyttää sitä, että mikään ryhmä ei voi sanella sääntöjä.

Koulukulttuurin tulevaisuus?

Yhteiskunnallinen keskustelu kuitenkin osoittaa, että uudistusta koulukulttuuri kyllä kaipaa, mutta millaista? Apulaisoikeuskansleri tuntuu ratkaisunsa loppukaneetissa viitoittavan tietä tulevaan seuraavasti: "Sellaisia tilaisuuksia, joissa on esimerkiksi yhteisiä hiljentymishetkiä, joissa mikään uskonto tai vakaumus

ei nouse opettajien johdolla erikseen esille, taikka muulloin kuin koulupäivän aikana järjestettäviä

ja koulutyöhön liittymättömiä tilaisuuksia en kuitenkaan pidä edellä mainitulla tavalla ongelmallisina." Tarkoitetaanko tällä pidättäytymistä kaikenlaisista viittauksista uskontoihin, mikä tuntuu todellisuudelle vieraalta hyssyttelyltä, vai mahdollistaako se useampia katsomuksia mainitsevan tilaisuuden? Entä voidaanko järjestää tilaisuuksia, joissa nostetaan katsomuksia esille, mutta vältetään hiljentymishetken luonnetta? 

Edellä olen puhunut lähinnä koulun yhteisistä juhlista, mutta varsinaisten uskonnollisten tilaisuuksien järjestäminen on tietenkin toinen asia ja vaatii toisenlaiset perustelut. Itse näkisin, että niin kauan kuin vähemmistöjen oikeuksista huolehditaan ja järjestetään myös kaikille yhteiseksi tarkoitettuja tilaisuuksia, niissäkään ei pitäisi olla periaatteellista ongelmaa, jos siis kouluyhteisö eli oppilaat, opettajat ja huoltajat pitää niitä tärkeinä. Julistustyön tai uskonnollisen kasvatuksen oikeutuksella niitä ei pitäisi järjestää. 

Moniarvoisen koulukulttuurin rakentaminen taitaa alkaa siitä, että mietitään, mikä olisi toiselle tärkeää ja mihin omiin itsestäänselvyyksini minä yritän toiset taivuttaa.

Lisäys 7.4.

Viikonlopun Hesarissa professori Markku Helin oli vähän samoilla linjoilla sen suhteen, että ratkaisua ei löydy lakeja tulkitsemalla vaan yhteisesti sopimalla.

Jaa jotain -päivä 2014 osa 3

Tänään jakovuorossa on historia.

Tutkimustehtävä Suomen sotasurmat 1914 - 1922 -tietokannasta

Tänään tutkitaan tietokantaa, johon on tallennettu kaikkien yhteiskunnallisen väkivallan seurauksena vuosina 1914 - 1922 kuolleiden nimet ja tiedot. HUOMAA! Koska olemme kiinnostuneita vain sisällissotaan liittyvistä tapauksista, laitetaan alkupäivämääräksi 1.1.1918.
1. Keksi tutkimuskysymys, johon etsit vastausta tietokannasta. Tietokannasta voit hakea sukunimen, kuolinpaikan, asuinkunnan tai kuolintavan mukaan. Voit siten esimerkiksi tutkia väkivaltaa jollain tietyllä paikkakunnalla, vankileirien kuolleisuutta, punaista ja valkoista terroria, tietyn paikkakunnan miesten vaiheita tai joissain tapauksissa oman sukusi kohtaloita jne. Rajaa kysymys niin pieneksi, että ehdit selvittää asian tällä tunnilla.
2. Tee tutkimuskysymyksesi mukainen haku tietokannasta. Rajaa tarvittaessa kysymystä lisää. Laske tapauksia ja tee johtopäätöksiä.
3. Kirjaa yhteiseen asiakirjaan seuraavat asiat:
- kysymys
- miten selvitit
- tutkimustulokset
- kysymykset, joita tulosten tai tutkimusprosessin pohjalta nousi (esim. epävarmuustekijät tuloksessa, mitä haluaisit vielä tietää jne.)
4. Viime viikolla nousi kysymys, ketkä olivat sisällissodassa niitä hyviä, joiden puolella "pitäisi" olla, ja totesimme, että tarvitsemme hieman lisää tietoa. Nyt tiedät enemmän sodan uhreista. Osallistu keskusteluun otsikolla "Sisällissodan hyvät, pahat ja rumat".

Tehtäviä sotasurmat-tietokannasta, jonka tekijä on Anuleena Kimanen, on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Epäkaupallinen 4.0 Kansainvälinen -käyttöluvalla.