Nyt on palattava tähän hartaustilaisuusaiheeseen vielä uudestaan. Hartaudenharjoittamisen käsittely jäi viime viestissä kokonaan käsittelemättä, lisäksi sen kirjoittamisen jälkeen kaksi tapausta on herättänyt ajatuksiani.
Ensinnäkin on sanottava, että työni puolesta sanon jatkuvasti toisille tahoille, että ihan oikeasti sillä on väliä, mitä vähemmistöt joutuvat kokemaan, ja että ihan oikeasti heille on taattava oikeus olla osallistumatta esimerkiksi seurakunnan päivänavauksiin, vaikkei näyttäisi siltä, että useimmat opppilaat ovat sujuvasti kuuntelematta niitä. Toisille tahoille taas toistelen, että hartaustilaisuudet eivät sinänsä loukkaa kenenkään oikeuksia. Olen myös kieltäytynyt vastaanottamasta tarjottua evankelioivaa gospel-konserttia kouluumme, koska mielestäni sellaisen foorumi ei ole koulu. Mutta mihin se raja vedetään, siitähän tässä koko keskustelussa on kyse.
Kun laajennan näkökulmaa hartauden harjoittamisen määrittelyyn ja ongelmallisuuteen, kuvaan tunkee myös uskonnonopetus. Uskonnonopetushan ei saisi sisältää hartaudenharjoitusta. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Uskonnontunneilla opetellaan rukouksia ulkoa (mitä henkilökohtaisesti pidän huonosti sopivana suomalaisen uskonnonopetuksen heikosti tunnustukselliseen luonteeseen), tutustutaan hartauden harjoittamiseen ja käytetään elämyksellisiä menetelmiä. Voisin kertoa pari esimerkkiä aihepiiristä.
Vuosia sitten olin kasiluokan kanssa Tapiolan ortodoksisessa kirkossa vierailulla. Oli paastonaika ja pappi ei ehtinyt meille opastamaan, mutta kirkossa oli silloin jonkinlainen perhekerho, ja yksi äideistä pienen lapsensa kanssa esitteli meille kirkkoa. Kun äiti demonstroi, miten ortodoksit suutelevat ikoneita, lapsi halusi suudella Jeesus-ikonia myös. Lopuksi äidit ja lapset pitivät pienen hartauden, johon paastonajan tapaan kuului kumarruksia maahan saakka. Palaute oppilailta oli kahtalainen. Toiset olivat ihastuksissaan, ja kuten minäkin, kokivat saaneensa ainutlaatuisen elämyksen. Toiset taas kuvailivat oloaan ahdistuneeksi. Tulkitsen oppilaiden ahdistuksen johtuneen siitä, että he toisaalta kohtasivat jotain heille hyvin vierasta ja toisaalta kokivat itsensä hyvin, hyvin ulkopuoliseksi, kun me siinä seisoimme toisten kumartaessa maahan saakka.
Tällä viikolla taas, keskiviikkoaamuna, aloitin kasiluokan uskonnon tunnin parilla helluntaivirrellä kerratakseni edellisellä tunnilla käsiteltyjä helluntain tapahtumia ja syventääkseni ymmärrystä kristinuskon opista Pyhästä Hengestä. Ajankohtaisen keskustelun innoittamana keskustelin vielä tavallista perusteellisemmin oppilaiden kanssa siitä, onko virren laulaminen tunnilla hartauden harjoittamista ja kerroin, että käsittelen virttä paitsi opetussuunnitelman velvoittamana, ensisijaisesti välineenä helpottaa ymmärtämistä runouden kautta ja esitellä musiikillista kulttuuriperintöä. Sanoin myös, etten paina mieleeni, ketkä laulavat ja ketkä eivät. (Useimmiten saan huolehtia laulupuolesta yksin, mutta tässä oli kyseessä musiikkiluokka.) Puheenvuoroja käyttäneet oppilaat olivat sitä mieltä, että virren käyttö tunnilla on ihan ok. Kun sitten lauloimme muutaman säkeistön, huomasin yhden oppilaista olevan hiljaa, ja kasvoista näkyi, ettei hän ollut tyytyväinen tilanteseen. Joku siinä tökki, mutta en tietenkään opettajana voinut kysyä, mikä, koska se olisi kuulostanut kyseenalaistamiselta.
Esimerkit kertovat siitä, että suhde hartaudenharjoitukseen on hyvin, hyvin herkkä. Jos hankalia tunteita aiheutuu jo siitä, että näkee hartaudenharjoitusta tai että ei vain lähtökohtaisesti halua olla tekemisessä sen kanssa, opettajan on hyvin hankala käsitellä hartaudenharjoittamista millään tehokkaalla tavalla aiheuttamatta epämukavuutta oppilaissa.
Ulkopuolisuudentunteen ja samanlaisuudenkaipuun aiheuttamasta epämukavuudesta kirjoittaa myös Hämeen Kaiun nuori ortodoksiblogisti Veera Oksanen. Hän kertoo kohtaamistaan dilemmoista, kun piti valita luterilaisten koulukirkkojen tai kavereista eroon joutumisen väliltä, sekä muista taakoista, joita luokan ainoa ortodoksi sai kannettavakseen. Tutkijatuttuni Harriet Zilliacuksen haastattelemista vähemmistöuskontojen ja elämänkatsomustiedon oppilaista osa puhui myös samankaltaisista tunteista. Toisaalta on niitäkin uskonnollisten vähemmistöjen lapsia ja nuoria, joiden mielestä oman uskonnon tunti on hieno hyväksynnän osoitus yhteiskunnasta sekä tilaisuus oppia muilta ja vahvistua omassa identiteetissä. Kenen kokemuksen mukaan koulumaailmaa sitten oikein pitäisi säätää?
Tässä olen nyt käsitellyt lähinnä uskonnontunneilla käsiteltävää hartaudellista ainesta, joka voi olla monenlaista. Muussa koulun toiminnassa on vielä niitä varsinaisia uskonnollisia tilaisuuksia eli seurakunnan päivänavauksia ja koululaisjumalanpalveluksia ynnä muita hartauksia sekä ei-uskonnollisia tilaisuuksia, joissa voi olla uskonnollisia elementtejä. Edellisissä ongelmaksi koetaan se, että joudutaan poikkeamaan enemmistöstä ja että korvaava tilaisuus ei ole mielekäs. Jälkimmäisissä ongelmallista tuntuu olevan se, että koetaan kiusalliseksi, kun ei voida täysin rinnoin yhtyä siihen, mikä on muille tärkeää, nostalgista tai hiljentävää. Uskonnollisten tilaisuuksien korvaavaa ohjelmaa voidaan parantaa, ja poikkeavuuden kokemuksiin varmasti vaikuttavat paljon yksilölliset tekijät ja ihmissuhteet. Muiden juhlien sisältöä voidaan muokata niin, että virsiä tai kuvaelmia selitetään ja kerrotaan, mitä ne voivat ihmisille merkitä, jolloin ollaan avoimia myös sen suhteen, että kaikille ne eivät merkitse samaa. Näyttää kuitenkin siltä, että mitkään sanat eivät välttämättä riitä poistamaan epämukavuuden tunteita kaikilta osallistujilta, tilaisuuksiin kun tullaan omien taustojen, ihmissuhteiden ja ennakkokäsitysten kanssa.
Entä kuinka pitkälle koulun pitäisi välttää aiheuttamasta epämukavuuden tunnetta oppilaissa? Yleinen käsitys on, että oppimisympäristön pitäisi olla turvallinen. Toisaalta kuinka pitkälle tässä voidaan mennä? Jos mikä tahansa itselle vieras tai mikä tahansa ristiriita tuottaa epämukavuudentunteita, voiko lapsi tai nuori oppia mitään, jos niitä vältetään aiheuttamasta? Tietenkään tästä ei pidä tehdä johtopäätöstä, että laitetaan nyt lapsi kokemaan toiseutta keskelle toisten hartaudenharjoitusta, niin oppiipahan suvaitsevaiseksi. Eikö kuitenkin ole kohtuullista esittää, että tässäkin asiassa pyrittäisiin johonkin kompromissiin kuten monessa muussa asiassa, jotka oppilaista tuntuvat vaikeilta tai hankalilta, kuten epäonnistuminen, yhteistyö erilaisten ihmisten kanssa tai arvioiduksi tuleminen? Jos todella nähdään vaivaa lapsen tai nuoren kolhimisen välttämiseksi, hänen voidaan varmasti edellyttää opettelevan hyväksymään kohtuullinen määrä ulkopuolisuuden tunnettakin. Kuka meistä voi elää elämänsä kokonaan ilman sitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti