Tuomisia Lontoosta

Tutkijankutkaa poteva opettaja on tyytyväinen, kun tieteelle on ollut taas vähän enemmän aikaa, kun numerot on annettu, eikä viikkoon ole tarvinnut vääntäytyä koululle. Loppukevään muovitaskut ovat kuitenkin mapittamatta, paperinkeräystavara lajittelematta sekä kirjat hyllyttämättä, sillä muita tehtäviä on riittänyt - lisäksi ajasta kilpailee kolmas kutsumus, nimittäin äitiys. Lapsi nyt kesäkuussa kaksi nelipäiväistä viikkoa päiväkotiin, mistä tunteet ovat kieltämättä hieman ristiriitaiset varsinkin nyt, kun virkatyöt on lähestulkoon hoidettu ja jäljellä olisi vain tutkimukseen liittyviä töitä.

Virkatöihin lukeutuu maanantainen ja tiistainen opintomatka Lontooseen, joka tapahtui Agora-hankkeen nimissä. Meitä oli kahdeksan henkilöä, joista minä ainoana edustin Katsomusdialogin portaat -osahanketta. Maanantaina vierailimme Three Faiths Forum -kansalaisjärjestössä, joka tekee monenlaista katsomusten välistä dialogia ja yhteiseloa kohentavaa työtä muun muassa oppilaitoksissa. Meille järjestetyn työpajan taso oli todella korkea ja samalla saimme hyvin sydämellisen vastaanoton. Ajatukset, joita heillä oli dialogista, olivat hyvin samansuuntaiset kuin ne, joita itse olen pitänyt oman hankkeemme lähtökohtina. Erityisesti saimme ajatuksia siihen, miten käsitellä konflikteja, ennakkoluuloja ja muuten vaikeita kysymyksiä.

Sen jälkeen tapasin kahden kesken Julia Ipgraven Warwickin yliopistosta ja sain monia vinkkejä kirjallisuuteen, jota voisi lukea syventääkseen tietoja toimintatutkimuksesta ja erityisesti samalla ammattia harjoittavan opettajaryhmän käytöstä siinä. Keskustelimme myös identiteetistä. Toistuva väite tuntuu olevan, että dialogi on aloitettava siitä, että tuntee hyvin itsensä ja oman perinteensä. Tämä kuitenkin rajoittaisi lasten ja nuorten osallistumista dialogiin. Erityisesti meillä Suomessa, jossa uskonnonopetus on uskontokuntajakoista ja identiteetin tukeminen erityisesti uskonnollisille yhteisöille keskeinen argumentti sen ylläpitämiseksi, eräiden toisten piirien dialogihypetystä toppuutellaan. Ei olekaan oikein, että oppilas joutuu edustamaan yksin koko omaa traditiotaan. Ipgrave esitti omana näkemyksenään, että eri kulttuureilla on eri näkemyksiä identiteetistä. Karkeasti voi tehdä sellaisen jaon, että toisille identiteetti on yksilöllinen ja muuttuva, toisille taas yhteisöllinen ja enemmän sellaisenaan omaksuttava paketti. Täten monikulttuurisessa koulussa oppilailla on kahdenlaisia identiteettejä, ja molemmat tarvitsevat hieman erilaisia tehtäviä dialogitilanteissa.

Minua hieman mietityttää tämä näkemys. Olen lukenut liudan artikkeleita ja pari kirjaakin, joissa on käsitelty länsimaihin muuttaneiden musliminuorten ideniteettejä, ja on selvää, että maahanmuuttajataustaiset nuoret tekevät paljon tietoisempaa identiteettityötä kuin valtaväestöön kuuluvat nuoret (kenties tämän voi yleistää kaikenlaisiin vähemmistöihin) ja päätyvät erilaisiin ratkaisuihin kuin vanhempansa, erityisesti, jos nämä kuuluvat maahanmuuttajasukupolveen. Samalla täytyy sanoa, että miettiessäni tehtäviä ja työtapoja ja erityisesti nyt viimeiseksi kysymyksiä alkukyselyymme, törmään usein siihen, että kysymys, joka toimisi hyvin sellaisen nuoren kohdalla, jolla on selkeä uskonnollinen identiteetti, tulisi hyvin eri tavalla tulkituksi, kun vastaajana on uskonnoton nuori tai sellainen nuori, joka ei ole miettinyt katsomustaan vielä juurikaan. Arvelen myös, että vastaajista valtaosa on noita viimeksimainittuja.

Tiistaina vierailimme monikulttuurisessa Newbury Park Primary Schoolissa tutustumassa heidän kielitietoisuutta lisäävää mentelmäänsä nimeltä Language of the Month. Käykääpä muuten tosiaan tutustumassa nettisivuihin. Kaikki satojen tuntien työn vaatinut materiaali on vapaasti ladattavissa! Itse menetelmä tuntui sekä hauskalta että toimivalta sekä oppilaiden, opettajien että huoltajien näkökulmasta. Vaikka kielitietoisuus ei olekaan minun aluettani itse hankkeessa täytyy sanoa, että syvin kokemus koko matkalla oli tuo kouluvierailu. En ole koskaan aikaisemmin vieraillut ei-suomalaisessa koulussa. Monet asiat olivat toki samoin kuin meillä, mutta toiset, kuten kouluruokailu (yli puolet söi jumppasaliin kannettujen pöytien ääressä omia eväitä, loput maksullista ateriaa, joka sivunmennen sanoen oli ihan hyvä) hyvin erilainen. Eniten kuitenkin vaikutti se kurinalaisuus, jolla lapset työskentelivät. En tiedä, vaikuttiko vieraan läsnäolo, mutta tällä alueella, joka oli ison sairaalan lakkauttamisen ja sosiaalisiksi vuokra-asunnoiksi muuttamisen jälkeen muuttunut vähemmän keskiluokkaiseksi, missä olivat ne lapset, jotka kieltäytyvät tekemästä mitään, kerjäävät jatkuvaa huomiota tai ovat kykenemättömiä ryhmätyöhön? Joka ikinen oli aktiivinen, kun oli sen aika, ja kaikkien suut sulkeutuivat sillä sekunnilla, kun keskustelu lopetettiin. Toisaalta suomalaisena opettajana tulkitsin lasten käytöksessä myös jonkinlaista pelokkuutta. Iso kysymys tietenkin on, millainen järjestelmä on parempi lasten hyvinvoinnin ja oppimisen kannalta.

Koulu oli mukana myös Redbridgen "kaupunginosan" Ambassadors of Faith and Belief -toiminnassa, mutta siitä emme ehtineet kysellä yhtään mitään, sillä koulu oli valittu kohteeksi nimenomaan kielitietoisuus-hankkeen vuoksi. Newbury Park School kouluttaa lukiolaisista katsomusten edustajia alakouluihin vierailijoiksi. Toiminta on kyllä tutustumisen arvoista, joten jospa jossain tulevassa vaiheessa pääsisin tutustumaan paikan päälle myös siihen.

Hallitus esittää

Viikko sitten työpöydälle tuli lausuntoa varten luonnos hallituksen esitykseksi muiden uskontojen kuin luterilaisen ja ortodoksisen uskonnon opetuksen opetusperusteiden tiukennuksesta. Tarkoitus on siis nostaa opetusperustetta kolmesta opetuksen järjestäjän alueella opetusta saavasta oppilaasta kymmeneen. Pohdiskelin tätä asiaa myös aikaisemmin, kun asia oli rakenneuudistuspaketissa, mutta budjettineuvotteluissa toteutusaikataulua nähtävästi nopeutettiin ja pilotointivaihe jätettiin pois.

Hallituksen esityksestä käy ilmi, miten muutoksella saavutettavat säästöt (joita on viime syksystä laskettu kolmesta miljoonasta 1,2 miljoonaan euroon) on arvioitu. Korkea hintalappu, joka sekin on koko julkisen sektorin kuluista todella mitätön siivu, selittyy kummallisella ajatusvirheellä. Vaikka tekstissä muuten tunnutaan ymmärtävän, että kyse on siitä ryhmäkoosta, jolla aloitetaan uuden uskontoaineen opetus, säästöt on laskettu sen perusteella, että kaikkien lakiesitykseen kuuluvien uskontojen ryhmien määrästä ajatellaan tippuvan 40 %.

Voi hyvin olla, että erityisesti pienissä ja keskisuurissa kunnissa kerätään pienryhmäisten uskontojen vähäiset oppilaat kaikki yhteen, ja näistä ryhmistä siis osa jäisi järjestämättä jos laki astuisi voimaan. Kun oppilaita on enemmän, myös ryhmiä on väistämättä enemmän. Samalla opetuksen järjestäjien velvollisuus on järjestää opetus niin, että kuntalaisten yhdenvertaisuutta ei loukata, alakoululaisille ei synny hyppytunteja, eikä oppilailla ei ole muiden aineiden opetusta samaan aikaan. Koska näihin velvoitteisiin lakiesitys ei vaikuta, se ei vaikuta myöskään näiden kuntien opetusryhmien lukumäärään kuin korkeintaan niiden pienimpien uskontoaineiden osalta.

Lakiesitys ei ota myöskään kantaa siihen, miten kohdellaan jo alkaneiden uskontoaineiden oppilaita eli onko heillä aikaisempaan tapaan oikeus jatkaa peruskoulun loppuun asti opetuksessa. Mikäli on, näiden uskontojen opetus jatkuu myös alle 10 oppilaan ryhmissä. Mikäli ei ole, opetuksenjärjestäjillä tulee olemaan aika stressaava työ, kun yhtenä vuonna raja ylittyy ja toisena ei. Myöskään opettajia ei saada sitoutumaan ja kouluttautumaan sellaisella politiikalla. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että keskeiseksi perusteluksi epätasa-arvoistavalle lakiesitykselle tekstissä nostetaan opettajien heikko kelpoisuustilanne. Todennäköisesti lakiesitys koskisi vain uusia, opetuksenjärjestäjän alueella aloitettavia uskontoaineita, jolloin kustannusvaikutukset ovat paljon, paljon pienemmät. Etnofoorumissa, josta raportoin pari viikkoa sitten, opetusneuvos Pekka Iivonen arvioi, että lakiesityksestä kärsisi eniten katolisen uskonnon opetus, sillä sen oppilaat ovat eniten hajallaan ympäri maata.

Osuudessa, jossa käsitellään suhdetta perustuslakiin ja yhdenvertaisuuteen, perustellaan uskontokuntien asettamista eriarvoiseen asemaan luterilaisen ja ortodoksisen kirkon kansankirkkoasemalla. Tämä on eräänlainen kehäpäätelmä. Jos valmiiksi eriarvoista asemaa voidaan perustella joillain historiallisilla ja institutionaalisilla syillä, tällä asemalla ei pitäisi voida perustella eriarvoisuuden lisäämistä. Samaisessa etnofoorumissa OKM:n edustaja otti puheenvuoron, jossa hän puolusti työnantajaansa sanomalla, ettei hallitus ole kieltämässä uskonnon opettamista myös pienemmissä ryhmissä. Tämä on suoraan sanottuna tekopyhyyttä. Vähemmistöjä suojellaan velvoitteilla. Mikäli velvoitteet säädetään sellaisiksi, että vähemmistö on heikommassa asemassa, lainsäätäjä yksiselitteisesti tukee eriarvoisuutta.

Taisteluvirsiä ja virsitaisteluita

No nyt on Helsingin Sanomat ristiretkellä vastaan virsiä koulussa, ja Ylen uutiset ei kehdannut jäädä pekkaa pahemmaksi. Ei sillä, etteikö saisi uutisoida virsivisan ohjeista tässä tilanteessa, kun uskonnonharjoituksesta koulussa on käynnissä yhteiskunnallinen keskustelu, mutta toinen uutinen samasta aiheesta menee jo ajojahdin puolelle.

Aiemmin tässä blogissa pohdin enemmänkin uskonnon harjoittamisen määrittelyn vaikeutta ja käytin esimerkkinä virttä. Virsivisa-gate antaa kuitenkin aihetta enempäänkin pohdintaan. Ensinnäkin Opetushallitus sai Hesarin juttuihin läpi mielestäni vain osan olennaisesta tässä asiassa. Toisaalta on varmasti syytä korostaa, että mikäli virsiä käytetään opetuksessa, se on syytä toteuttaa tyylikkäästi eli lasten kanssa keskustellaan opetuksen tavoitteesta ja otetaan huomioon mahdolliset erilaiset taustat. Jos ei olla luterilaisen uskonnon tunneilla vaihtoehtoja virsille olisi hyvä olla. Toisaalta asiaan liittyy se, että virressä on muitakin ulottuvuuksia kuin se uskonnollinen. Vaikka virsi uskonnollisessa mielessä on laulettu rukous, se on myös runoutta ja säveltaidetta. Se toisinaan kertoo omasta ajastaan ja toisinaan havainnollistaa uskonnollisia uskomuksia. Kirkon koulutyötä tukevalle sivustolle on koottu virren ulottuvuuksia kokoavaa materiaalia.

Juttelin asiasta Virsivisan parissa Seurakuntien lapsityön keskuksessa työskentelevän tuttavani kanssa. Hän kertoi, että kouluille lähetetyissä ohjeissa oli tarkoitus kertoa erilaisista työskentelytavoista, joita virsien käsittelyyn voisi soveltaa. Ne ovat siis ehdotuksia integroida uskontoon  eri oppiaineita, ei toisin päin, kuten julkisuudessa on kohuttu. Virikemateriaaliin voi tutustua jokainen.

Yksi virren ulottuvuus on tietenkin myös yhteisöllinen. Laulamalla vanhoja virsiä asetutaan sukupolvien ketjuun. Jotenkin tuntuu, että kulttuuriperinnön siirtäminen seuraavalle sukupolvelle on todella alhaisessa kurssissa nykyään. Eihän sen tarvitse tarkoittaa pakkosyöttämistä tai sitä, ettei saisi olla kriittinen perinteitä kohtaan tai uudistaa niitä. On vain niin, että tietyt symbolit, viittaukset ja sitaatit menettävät kerta kaikkiaan merkityksensä, jos niitä ei toistella. Kahdeksatta luokkaa käyvä ihan hyväpäinen, musiikkia harrastava oppilas kysyi tällä viikolla, kun kävimme uskonnon koetta läpi, mitä tarkoittaa passio(musiikki), johon viittasin. Kun itse kävin koulua, ei selvinnyt ala-asteesta ilman tutustumista Bachin passioihin. Ymmärrän toki, että kaikkea opetettua ei välttämättä oppilas muista, mutta olen silti huolissani. Kaikesta halutaan tehdä helposti lähestyttävää, joten jumalanpalveluksista, klassikkokirjoista, teatterista ja ihan kaikesta tehdään lasten ja nuorten versiot erikseen. Opetuksen pitää lähteä nuorten maailmasta. Onko aikuisten kulttuurille enää kuluttajia tulevaisuudessa, jos lapsia ja nuoria ei tutustuteta sen ilmiöihin? Ei kaiken tarvitse säilyä samanlaisena kuin vuosisatoja sitten, mutta pitäisikö kehittää asioita, jotka kokoavat sukupolvia yhteen erottelun sijaan?