On se aika vuodesta, kun mietitään kevätlukukauden koulutuskalenteria. Kun tehtävänä on tarjota kaikille espoolaisille opettajille koulutusta katsomuksiin liittyvistä asioista, kohdataan tiettyjä kysymyksiä.
Koulutuksen tarkoituksenahan on muuttaa toimintaa tietojen ja asenteiden kautta. On suhteellisen yksinkertaista, jos koulun johtoryhmä tai pedagoginen tiimi päättää kehittää jotain tiettyä asiaa ja tilaa tai järjestää koulutusta aiheesta aikana, jolloin koko koulun opettajakunta on vapaana opetuksesta. Sen jälkeen on tietenkin vielä ilmassa, miten koulutuksen antia aletaan soveltaa opetuksessa. Laajemmalle joukolle tarjottavalla koulutuksella on vielä omat ongelmansa siinä, miten tavoittaa juuri ne henkilöt, jotka koulutusta tarvittaisiin.
Usein esimerkiksi uskontojen kohtaamiseen tai monikulttuurisuuteen liittyvissä koulutuksissa osallistujat ovat jo valmiiksi kiinnostuneita ja myönteisesti suhtautuvia. Mutta miten tavoittaa ne, jotka oikeasti kokevat olonsa epämukavaksi näiden kysymysten äärellä? Miten avata uusia uomia koulujen toimintakulttuuriin? Välillä kysymys on myös se, miten tavoittaa niin monta ihmistä, että koulutus kannattaa järjestää.
Millaisiin koulutuksiin sitten tullaan sankoin joukoin? Ihan mukavasti vetävät ja hyvän palautteen saavat koulutukset, joista opettajat kokevat saavansa joitain käytännön työkaluja johonkin oppiaineeseen tai joihinkin tiukkoihin tilanteisiin. Ehkä näidenkin tarjonta alkaa olla niin runsasta, että koulutuksen täytyy aika hyvin myydä tuotteensa. Nimekkäät puhujat vetävät, toisaalta myös kunnon tarjoilut ja tilaisuus vapaamuotoisempaan yhdessäoloon, joista jälkimmäisiä kunnan järjestämissä koulutuksissa ei yleensä ole tarjolla.
Koulutuksella on siis kaksi kriittistä kohtaa itse koulutustilaisuuden ulkopuolella, osallistujien houkuttelu ja koulutuksen sisällön siirtyminen osaksi käytäntöä. Jälkimmäiseen tutkiva opettajuus olisi selvästikin ratkaisu. Koulutuksen pitäisi olla sillä tavalla aktivoivaa, että se sisältäisi kehitysprojektien ja niiden vaikutusten havainnoinnin tai mittaamisen suunnittelua. Se rakentaisi siltaa teoriasta käytäntöön ja sitouttaisi opettajia tekemään jotain oppimillaan tiedoilla ja taidoilla. Mutta houkuttelisiko tutkivan opettajuuden mukainen koulutus opettajia? Jos opettaja saisi vapaasti valita, tulisiko pitkän työpäivän jälkeen hän mieluummin seuraamaan valmiiksi pureskeltua vai pureskelemaan itse?
Markkinoinnista riippuu paljon. Käytäntö on usein taikasana, joka herättää opettajassa toiveen, että joku arjen ongelma voi saada ratkaisun. Toisaalta työssä on usein riittävästi suorittamista ilman täydennyskoulutuksen antamia läksyjäkin. Tutkivan opettajuuden yleistyminen täydennyskoulutuksen muotona edellyttääkin sitä, että löydetään kehitys- ja tutkimusprojektien suunnittelulle muotoja, joita työnantaja voi hyväksyä puoli- tai kokopäivävesoiksi. Ja näenpä unta siitäkin, että virkaehtosopimusta voisi päivittää tälle vuosituhannelle...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti