Tutkiva opettajuus - toiselta planeetalta?

Lopullisen herätteen tämän blogin pitämiseen sain alkaessani lukea Ernie Stringerin kirjaa Action Research in Education (2nd ed, 2008). Nyt voi olla, etten saa kirjaa kovin nopeasti luetuksi, sillä mieleni tekee koko ajan kommentoida ja reflektoida. Mutta nyt aivan alkuun koetan asetella ajatuksia puolesta ja vastaan. Kirjan idea nimittäin on, että opettajan pitäisi ja kannattaisi jatkuvasti tutkia oppilaitaan, heidän ajatteluaan ja toimintaansa löytääkseen parhaat opetusmenetelmät ja sisällöt.

Tutkiva opettajuus ottaa, muttei anna

Opettaja täyttää helposti työpäivänsä sillä, että pitää tuntinsa, käy oppilashuollolliset neuvottelut, korjaa kokeet tai arvioi muut suoritukset ja valmistautuu lähipäivien tunteihin hyödyntämällä mahdollisimman paljon valmista materiaalia. Jos opettajalla on muutakin elämää kuin työ, tutkimuskirjallisuuden lukemiselle, havainnoinnin tai muun materiaalin keräämisen suunnittelulle sekä materiaalin analysoimiselle ei juuri jää aikaa.

Jos opettaja kuitenkin lukisi joitain innoittavia artikkeleita, suunnittelisi kyselyn, havainnoisi ja kehittäisi sen perusteella toimintaansa, tutkimus jäisi kuitenkin toisen luokan tutkimukseksi. Stringer oikein erityisesti erottaa toimintatutkimuksen, joka lisää paikallista, tilannekohtaista tietoa, tieteellisestä tutkimuksesta, joka antaa yleistettävä(mpää) ja teoreettisempaa tietoa. Itseäni ei oikein innosta tehdä ensin isoa työtä ja sitten tulla taputetuksi päälaelle: "ihan kiva". Onko paikallisella opettajatutkijalla mahdollisuuksia tulla kuulluksi ja hänen tuloksillaan oikeutta tulla nähdyiksi?

Stringer kertoo esimerkkejä toimintatutkimuksesta kirjassaan, mutta niistä ei oikein käy ilmi (tai ehkä käy, kun maltan lukea pidemmälle), miten tutkimukset on oikein tehty ja mihin teoriaan ne ovat nojanneet. En ole mikään teoreetikko, mutta jos perustaa tutkimusasetelman pelkkiin omiin ennakko-oletuksiinsa, on vaarassa tulla sanelleeksi tulokset etukäteen.

Tutkiva opettajuus antaa

Jokin Stringerin kirjassa kuitenkin kiehtoo. Hän kirjoittaa aika innostavasti ja kertoo lukuisista tilanteista, joissa toimintatutkimus on auttanut ratkaisemaan vaikeita luokkatilanteita. Tuntuisi jotenkin minulle sopivalta lähestymistavalta kehittää työtäni tutkimuslähtöisesti.

Olen myös tutkijana ehdottomasti pragmaatikko, ainakin kasvatustieteessä. Toivoisin, että tutkimus suuntautuisi enemmän kouluun. No, ymmärrän oikeasti, että joskus voi olla perusteltua kysyä opettajaopiskelijoiden käsityksiä jostakin, mutta ensi silmäykseltä tuntuu, että on ollut vain helppoa olla liikkumatta edes omasta talosta. Sen lisäksi, että didaktinen tutkimus kuvailee, mitä koulussa tapahtuu, olisi todella tervetullutta, että se myös pyrkisi ratkomaan niitä ongelmia, joita koulussa on.

En ole mieleltäni kovin vallankumouksellinen, vaan aika tunnollinen ja tottelevainen vekkihametyttö. Silti minuun aina jokin vetoaa se, jos opetus- tai tutkimusmenetelmä osallistaa kohteitaan eli antaa heille vaikutusmahdollisuuksia ja tilaisuuksia tulla kuulluiksi. Minut on tietenkin siihen koulutettu, eli kenties tunnollisuutta sekin. Joka tapauksessa toimintatutkimukselle ainakin osallistaminen ja voimaannuttaminen on olennainen piirre. Stringerin tekstissä osallistaminen korostuu niin paljon, että esimerkkitutkimusprojektit tuntuvat olevan pelkkää kysymistä osallistujilta, mitä he haluaisivat tehdä.

Stringer puhuu myös siitä, miten tärkeää olisi, että opettaja tuntisi hyvin oppilaidensa taustat ja ajattelutavat. Luin kesällä tästä myös Kumaravadivelun artikkelin, jossa hän kehittelee ajatusta analyysimenetelmästä nimeltä "critical classroom discourse analysis". Siinä ei tutkita pelkästään vuorovaikutuksen muotoja ja sisältöjä, vaan pyritään monipuolisilla menetelmillä selvittämään merkityksiä, sillä ne voivat olla eri osallistujille niin erilaisia. Sekä Stringer että Kumaravadivelu puhuvat paljon monikulttuurisesta kontekstista, joka heille Yhdysvalloissa on hyvin tuttu ja itselläni Tapiolassa... no ei niin tuttu. Olisi silti varmasti hyväksi tehdä vähän töitä ja yrittää päästä sisälle nuorten maailmaan ja merkityksiin, jotka eivät suinkaan ole samoja kuin aikuisten. Tästä ehkä joskus joku sana lisää.

Projekteja, joita voisi lähestyä tutkimuksellisesti, on pöydällä jokunen. Yksi on isompi, jota varten alun perin aloin lukea toimintatutkimuksesta ja siitä kenties myöhemmin lisää. Toinen on työtapa, jota kokeilen 9. luokan uskonnossa kollegani kanssa, ei muodoltaan mitään mullistavaa, mutta kokonaisuutena ja prosessina siitä voisin jotain kirjoittaa lähiaikoina, mikäli ketään kiinnostaa.